Inkeristä Siperiaan karkotettujen sukulaisten karu tarina teki Anni Reuterista tutkijan

”Päiväkirjat ja kirjeet on kirjoitettu niin yksityiskohtaisesti, että minusta tuntuu kuin olisin saanut tutustua edesmenneisiin sukulaisiini”, sosiologi sanoo.

Varhaisin muisto inkerinsuomalaisesta suvusta ajoittuu vuoteen 1980, jolloin Anni Jääskeläinen, sittemmin Reuter, oli kahdeksanvuotias. Tuolloin hän kuuli ensimmäistä kertaa isoisänsä serkun Toivon jännittävästä paosta Neuvostoliiton halki Ruotsiin.

Kymmenvuotiaana Anni laittoi aamupalaa inkerinsuomalaisille sukulaisille, jotka olivat tulleet käymään Helsingissä. Vanhemmat olivat jo töissä ja sisko ja veli koulussa, joten tulkkausapua ei ollut. Vanhin polvi puhui suomea, mutta nuoremmat venäjää, joten sukulaiset turvautuivat myös elekieleen. Tarinat itärajan takaa kiehtoivat tyttöä.

Teini-ikäisenä Anni sai pitemmän kosketuksen inkeriläisiin, kun he tulivat auttamaan helsinkiläisiä sukulaisia saunan remontoinnissa. Reuter muistaa erityisesti isän serkun Paavon ja tämän isän Juhon, joka eli nuoruutensa karkotettuna Kazakstanissa. Tupakkaa paloi — ja samalla tuli hieman oppituntia suomalaisesta kotikulttuurista.

— Joka paikassa kotonamme leijui voimakas mahorkan haju. Äiti patisti sukulaiset ulos polttamaan, Reuter muistelee.

Isä auttoi inkerinsuomalaisia sukulaisia kiinni suomalaiseen yhteiskuntaan menemällä mukaan työhaastatteluihin — ja töitä löytyikin Värtsilän telakalta. Kansainvälisyys oli luonteva osa Reuterin lapsuutta ja nuoruutta. Kyläilyjä alkoi olla yhä enemmän Neuvostoliiton hajotessa.

Anni Reuter tiesi jo yläasteikäisenä, että isän puoleinen suku oli karkotettu väkisin Siperiaan. Silti lähihistorian ankaruus pysyi pitkään pimennossa.

Lääkäri vai toimittaja?

Oma lapsuus oli turvallinen. Tyttö harrasti tanssia ja käsitöitä ja viihtyi näytelmä- ja kuvataidekerhoissa. Koulu sujui mallikkaasti.

Yläkouluiässä yhteiskunnallinen vaikuttaminen kiinnosti, ja Reuter kävi pitkillä kävelyillä kavereitten kanssa — keskustelut pyörivät maail- manparantamisen ympärillä. Unelma-ammatteina mielessä kävivät ainakin lääkäri, toimittaja ja virkamies. Nuori toivoi työtä, jossa saisi matkustella.

Reuterin äiti oli töissä opetushallinnossa ja isä mukana politiikassa. Anni Reuter luki ahkerasti ylioppilaskirjoituksiin ja kaipasi lukion jälkeen hengähdystaukoa. Välivuosi vierähti Lontoossa lastenhoitajana.

— Valtiotieteellisessä opiskelleet vanhempani kannustivat minuakin yliopistoon.

Ahkerointia ja juhlia

Valtiotieteellisen tiedekunnan ovet avautuivat toisella yrittämällä, ja valinta tuntui nopeasti oikealta. Opinnot ja opiskelijariennot veivät mukanaan. Opiskelukavereista muodostui tiivis ystäväporukka.

— Yliopistossa olin hikari. Mutta minulla oli myös hyviä ystäviä, joiden kanssa kävimme paljon kekkereissä. Se oli hauskaa aikaa, Reuter sanoo.

Anni Reuter opiskeli sosiologiaa. Samaan aikaan oli tekeillä jotakin, jolla oli iso merkitys hänen tutkijanuralleen. Annin täti oli kirjoittamassa puhtaaksi isoisoisä Pietari Jääskeläisen päiväkirjoja. Suku oli onnistunut salakuljettamaan Neuvostoliitosta Suomeen Siperian-karkotuksen aikaiset koukeroiset ja osittain kostuneet vihkoset.

Rikos: suomalaisuus

Reuter luki isoisoisänsä päiväkirjat läpi ja itki. Suvun tarina osoittautui paljon karummaksi kuin hän oli osannut edes kuvitella. ”Sairaat valitti, lapset itkivät kauhusta, jäipä parakkiin pari vainaata. Äidit sairaat lapset sylissään, monelle kuolevat”, Pietari kuvaili pakkolähtöä kaivostöihin.

Josif Stalinin määräämä kansojen siirto tyhjensi Inkerin inkerinsuomalaisista 1940-luvun puoleenväliin mennessä. 1930-luvulla karkotettiin noin 45 000 inkeriläistä eri puolelle Neuvostoliittoa. Ensin vietiin talonpoikia ja totalitaarista järjestelmää vastustaneita.

Toisen maailmansodan aikana Leningradin saartorenkaaseen jääneet suomalaiset, noin 28 000 ihmistä, pakkosiirrettiin Siperiaan. Myöskään Suomeen evakuoidut inkerinsuomalaiset — 55 000 henkeä — eivät päässeet luvatusti Inkeriin. Heidät kyyditettiin Keski-Venäjälle.

 Reuterin Neuvostoliitossa asuneen inkeriläissuvun 36 jäsenestä lähes kaikki karkotettiin tai vangittiin. Vain kaksi heistä pääsi maasta pakoon.

Reuter on kirjoittanut aiheesta juuri julkaistun tutkimusartikkelin.

— Käytännössä kaikki inkerinsuomalaiset karkotettiin Neuvostoliitossa 1930–40-luvulla.

Pakkotöihin

Isoisoisä Pietarin maanviljelijäperhe menetti karkotuksessa omaisuutensa. Suvun matka Siperian Krasnojarskista Jeniseiskiin oli kammottava. Pietarin ottoisä Jaakko Multiainen yrtti paeta ja kuoli pahoinpitelyyn. Pietarin Sulo-pojanpoika menehtyi pikkuvauvana, kun hänen äitinsä Maria oli sairastunut matkalla lavantautiin.

Opiskelijana ja taustoista tietämättömänä Reuter järkyttyi ja liikuttui.

— Tutkijana tiedän nyt, että sukuni karkotukset olivat tavallisia inkerinsuomalaisille. Osa heistä ammuttiin.

Inkeriläiset määrättiin aluksi pakkotöihin 16-tuntisiksi työpäiviksi. Palkasta vähennettiin 25 prosenttia pakkosiirrettyjen tarkkailumaksua. Osa suvun miehistä työskenteli kultakaivoksessa.

— Päiväkirjat ja kirjeet on kirjoitettu niin yksityiskohtaisesti, että minusta tuntuu kuin olisin saanut tutustua myös edesmenneisiin sukulaisiini. Isoisoisäni Pietari kirjoitti myös runoja.

Arkisto auki?

Olot normalisoituivat hiljalleen ja inkeriläiset saivat elää vapaammin, kunnes alkoivat Stalinin suurten puhdistusten vuodet. Kaikki kultakaivosalueen suomalaiset miehet vangittiin vuonna 1938.

Pietari ja hänen vanhin poikansa Simo vangittiin ilman kirjeenvaihto-oikeutta — niin ainakin Pietarin Katarina-vaimolle kerrottiin.

Suku piti yli kymmenen vuotta yllä toivoa siitä, että Pietari ja hänen poikansa palaisivat vielä vankilasta, mutta Pietari oli ammuttu jo pian vangitsemisten jälkeen. Simo eli vain muutamia kuukausia isäänsä pitempään.

Anni Reuter toivoo arkistotyön tarkentavan kuvaa sukulaisten tilanteesta.

— Yritän hankkia Venäjän turvallisuuspalvelu FSB:ltä sukulaisten vangitsemispapereita, että saisimme tietää heidän kohtalostaan enemmän.

Juhani pelastui

Anni Reuterin lapsuudenperhe ei ole asunut koskaan Venäjän Petroskoissa, jonne suurin osa suvusta muutti Siperian ja Keski-Aasian karkotuksen jälkeen. Hänen isoisänsä Juhani Jääskeläinen ehti nimittäin 17-vuotiaana paeta Pietarin esikaupunkialueelta Kelton kylästä, josta suku oli kotoisin.

— Juhani pääsi suurin piirtein viimeisellä junalla Suomen puolelle, ennen kuin raja sulkeutui. Samassa vaunussa oli silloisen KGB:n poliiseja.

Juhani Jääskeläinen on päiväkirjat kirjoittaneen Pietarin poika. Hänen pakolaispassissaan lukee tuntomerkkeinä vaaleat hiukset ja siniset silmät.

— Moni suomalainenkin on joutunut kokemaan pakolaisuuden, ja pakolainen voi näyttää myös suomalaiselta, Reuter huomauttaa.

Juhani jäi pysyvästi Suomeen, sai sittemmin viisi lasta ja opiskeli teologian tohtoriksi.

Muistot talteen

Pietari ja muut sukulaiset lähettivät vuosia kirjeitä yksin Suomeen paenneelle pojalle. Stalinin vainojen kiihdyttyä kirjeenvaihto tyrehtyi.

— Yhden perhevalokuvan taakse Pietari on kirjoittanut pojalleen Juhanille: Siperiaan karkotetulta perheeltäsi, jotta muistaisit, että sinulla on perhe, joka sinua rakastaa, Reuter kertoo.

Näitä kirjeitä Anni Reuter alkoi lukea Pietarin päiväkirjan jälkeen. Inkerinsuomalaiset sukulaiset olivat myös haastatelleet toisiaan taltioidakseen karkotushistoriaansa.

Haastatteluja lukiessaan Anni Reuter tajusi, että hänellä on käsissään graduaineisto. Hän alkoi laajentaa sitä haastattelemalla elossa olevia inkerinsuomalaisia sukulaisiaan. Pietari oli jo kuollut, mutta Reuter ehti haastatella Pietarin Susanna-tytärtä, joka oli kokenut karkotuksen Siperiaan 1930-luvulla.

— Sukuni on suhtautunut hyvin siihen, että kirjoitan heidän tarinaansa. Näin se jää talteen ja muistetaan.

Ei kortistoon

Anni Reuter työskenteli opiskeluaikana kahviloissa ja ravintoloissa, mutta mietti jo pysyvämpiä työpaikkoja. Haave toimittajan tai tiedottajan ammatista oli pysynyt edelleen mielessä, ja Reuter täydensi opintojaan viestinnällä.

Gradun kirjoittaminen oli kuitenkin niin mieluisaa, että tutkijanura alkoi kiinnostaa yhä enemmän. Maisteriksi valmistuminen kuitenkin mietitytti, sillä 1990-luvun alun lama oli tuoreessa muistissa. Saisiko sosiologi töitä vai jäisikö hän koulutetuksi työttömäksi?

— Kortistoon valmistuminen ei houkutellut. Olimme kavereiden kanssa aika huolissamme, mitä meistä tulee, Reuter sanoo.

Hän viivytti taktisesti valmistumistaan ja keräsi ensin työkokemusta. Opiskelijaharjoittelu Kuluttajatutkimuskeskuksessa avasi ovet tutkimusapulaisen ja yliopisto-opettajan töihin.

Reuter valmistui vuonna 2001. Hän sai jo sitä ennen töitä Suomen Akatemian hankkeesta, jossa tutkittiin entisen Neuvostoliiton alueelta muuttaneiden venäläisten, virolaisten ja inkerinsuomalaisten kotoutumista Suomeen. Tämän jälkeen tutkijanpaikka aukesi Kuntoutussäätiössä.

200 kirjettä

Anni Reuter alkoi seurustella suomenruotsalaisen poikaystävänsä Petter Reuterin kanssa jo 17-vuotiaana lukiolaisena. Pitkän seurustelun aikana hän oppi sujuvan ruotsin ja petrasi taitoaan opintojen aikana viestinnän vaihto-opiskelijana Uumajan yli­opistossa.

Reuterit avioituvat vuonna 2004. Rebekka-tytär syntyi 2006. Vanhempainvapaan jälkeen tutkijan töitä ei löytynytkään entiseen sujuvaan tapaan vuosien työkokemuksesta huolimatta. Viestintä- ja suunnittelutyöt tuntuivat kuitenkin mielekkäiltä.

— Kaipasin tutkimuksentekoa, mutta pikkulapsivaiheessa oli hyvä, ettei työ vienyt kaikkea aikaa.

Hieman myöhemmin Reuter tarttui uudelleen gradunsa aiheeseen, inkerinsuomalaisten kohtaloihin. Hän on tehnyt viime vuodet väitöskirjaa inkerinsuomalaisten karkotuksista.

Avioliitto Petterin kanssa päättyi, mutta Anni Reuter elää nyt uudessa parisuhteessa. Elämä tuntuu täyteläiseltä ja onnelliselta. Väitöstutkimuksen on tarkoitus valmistua kevätkaudella 2022.

Aineisto on mittava.

— Siihen kuuluu 200 kirjettä 1930-luvulta. Käytän lisäksi haastatteluja ja arkistoja, Reuter kertoo.

Oppikirjat uusiksi

Reuterin toiveissa olisi jatkaa väitöksen aiheesta myös tietokirjassa. Siinä voisi käyttää karkotettujen inkeriläisten kirjeitä ja elämäkerrallisia haastatteluja. Inkeriläiset pysyvät siis Reuterin mielen päällä jatkossakin.

Tutkijan mukaan inkeriläisten historian kuuluisi olla enemmän esillä peruskoulun ja lukion opetuksessa.

— Suomi oli pitkään aika suomettunut. Inkerinsuomalaiset eivät uskaltaneet puhua Suomessa vainosta: he pelkäsivät karkotusta Suomesta Neuvostoliittoon.

Monet inkeriläiset muuttivat Ruotsiin, koska poliittinen tilanne oli pitkään epävarma ja Neuvostoliitto painosti inkeriläisiä siirtolaisia palaamaan.

Vaikka nykyisin inkerinsuomalaisten kohtelu ei ole enää yhtä iso tabu kuin aikaisemmin, siitä mainitaan koulukirjoissa edelleen hämmästyttävän vähän: yleensä inkeriläiset on mainittu vain paluumuuton yhteydessä.

Myötätuntoa

Anni Reuteria kiinnostavat historian ohella maahanmuuttoon ja syrjintään liittyvät kysymykset. Inkerinsuomalaiset ovat suomalainen vähemmistö, joka asui Pietarin lähellä ja puhui vanhaa suomen murretta, tutkija korostaa.

— Olisi tärkeää ymmärtää, että me suomalaisetkin olemme kokeneet karkotuksia ja vainoa. Ehkä se voisi auttaa samaistumaan muihin vainottuihin ihmisryhmiin ja pakolaisiin.

Anni Reuter kokee olevansa asuinpaikkakuntansa perusteella helsinkiläinen, mutta sukujuuriensa vuoksi inkeriläinen, karjalainen ja savolainen.

— Inkeriläinen identiteettini on vahvistunut tutkimuksen ansiosta.

 

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 6/2021.

Anni Reuter

Syntynyt
1972.

Koulutus
Helsingin yliopiston alumni.
Valtiotieteiden maisteri 2001.
Viimeistelee sosiologian väitöskirjaa Karkotus, hajaannus, vastarinta: Stalinin ajan pakkosiirrot inkerinsuomalaisten muistitiedossa ja kirjeissä kuvattuina.

Työt
Väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa 2016—2022.
Kuntoutussäätiön tutkija ja suunnittelija 2004—2016.
Avustava tutkija Suomen Akatemian hankkeessa 2001—2003.
Tutkimusavustaja Helsingin yliopistossa 1998—1999.
Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkimusavustaja 1997.

Perhe
14-vuotias tytär.
Miesystävä.

Harrastukset
Kirjallisuus, kirjoittaminen, taidenäyttelyt, museot, tapahtumat, konsertit, jooga, juoksu, hiihto, tanssi ja vaellus.
”Opetamme yhden pikkuserkun kanssa toisillemme äidinkieliämme: minä hänelle suomea ja hän minulle venäjää.”

Mitä luet
Tiedeartikkeleita ja tiedekirjoja. Myös romaaneja, runoutta ja lehtijuttuja.

Mikä tärkeää
Luovuus, suvaitsevaisuus ja merkityksellinen työ.

Motto
Yrittänyttä ei laiteta ja tekevälle sattuu.