– Lapissa asuva äitini näki Facebookissa uutisen, jossa kerrottiin että kaivauksille etsittiin vapaaehtoisia. Ilmoittauduin heti, mutta jouduin jonotuslistalle. Onneksi tuli peruutus ja pääsin mukaan, kertoo leppävirtalainen Minna Rissanen.
– Olen kiertänyt Lapin metsissä paljon ja aina siellä törmää kaikenlaiseen sodanaikaiseen ja pelottavaankin. Siksi innostuin, kun kuulin että kaivauskohde on saksalainen sotilassairaala. Halusin myös nähdä, miten arkeologit oikein työskentelevät. Suurin syy oli kuitenkin se, että halusin päästä tekemään jotain tällaista yhdessä muiden kanssa.
Vapaaehtoisia mahtui mukaan 12 päivässä. He tulivat eri puolilta Suomea ja erilaisista taustoista. Yhteinen kiinnostuksenkohde hioi Minna Rissasen mukaan joukon kuitenkin alusta lähtien tiiviiksi porukaksi, jota alkoi jo viikon puolivälissä harmittaa, että kaivaukset ovat pian ohi.
– Olimme todella yllättyneitä siitä, miten nopeasti ja paljon vapaaehtoisia ilmoittautui kaivauksille, kertoo projektin tutkija, museologian yliopistonlehtori Suzie Thomas.
– Useimmat myös ilmoittautuivat koko viikoksi, vaikka lyhyempikin aika olisi ollut mahdollinen. Saimme kokoon mahtavan joukon vapaaehtoisia, ja kokemukset tällaisen yleisökaivauksen järjestämisestä olivat yksinomaan myönteisiä.
– Monet vapaaehtoisista olivat kiinnostuneita nimenomaan arkeologiasta ja ilmoittautuivat mukaan, jotta pääsisivät näkemään läheltä arkeologien työtä. Jotkut taas olivat enemmän kiinnostuneita toisesta maailmansodasta, ja muutamat terveydenhuollon ammattilaiset tulivat, koska kohteena oli sairaala, lisää arkeologi Oula Seitsonen.
Sadetta koko viikon
Sää ei suosinut kaivauksia, vaan koko viikon satoi. Alkuviikosta kaatamalla ja loppuviikosta vähän vähemmän.
– Sade ei kuitenkaan haitannut kaivausten tunnelmaa, vaikka alkuun pelkäsimmekin niin käyvän. Ammattiarkeologeja sade ei haittaa mutta ei näyttänyt haittaavan vapaaehtoisiammekaan. Olimme muutenkin järjestäneet vapaaehtoisten aikataulun niin että he työskentelivät kaksi tuntia aamupäivällä ja kaksi tuntia iltapäivällä, sillä kaivaminen on rankkaa työtä, Oula Seitsonen sanoo.
Samaa mieltä on myös Minna Rissanen.
– Olimme saaneet etukäteen varusteluettelon, ja kaikilla oli hyvät sadevaatteet. Telttoja jouduimme kyllä sateen takia kasailemaan kaivausten suojaksi. Ainoa mitä jäimme kaipaamaan, oli luvattu päiväkahvitarjoilu, jota ei alkuviikosta näkynyt, mutta ei sekään vähentänyt innostusta. Kokematta jäi tietysti, millaista olisi olla kaivauksilla kuivassa ja aurinkoisessa säässä.
Molemminpuolista hyötyä
Vapaaehtoisten työpanos oli tutkijoille arvokas, sillä ilman sitä tutkittu alue olisi jäänyt paljon pienemmäksi. Löytöjä kertyi paljon eikä tutkijoillakaan aina ollut käsitystä siitä, mitä maan alta löytyi. Vapaaehtoisista oli apua esineiden tunnistamisessakin, varsinkin kun jotkut heistä tunsivat oman työkokemuksensa kautta hyvin sairaalaesineistöä.
– Hauskinta oli se kun yhdessä tutkijoiden kanssa yritimme tunnistaa esineitä ja arvailla niiden käyttötarkoitusta, Minna Rissanen hehkuttaa.
Tiivis viikko Lapin luonnossa synnytti tutkijoiden ja vapaaehtoisten yhteisön, joka pitää yhteyttä edelleen. Vapaaehtoiset ilmoittivat kaivausten lopuksi tutkijoille, että nyt heillä on ”valmis porukka”, joka tulee kaivamaan uudelleen milloin tahansa heitä tarvitaan.
– Viikko kaivauksilla ja tutkijoiden joukossa opetti meille vapaaehtoisille paljon. Nyt osaan katsoa asioita useammalta kantilta ja ymmärrän esimerkiksi, että sota voi tuoda mukanaan jotain positiivistakin, kuten Lappiin paremmat tiet, sanoo Minna Rissanen.
– Tiedän myös, että moni vapaaehtoisista meni kaivausten jälkeen suoraan kirjastoon lukemaan lisää arkeologiasta, Lapista ja toisesta maailmansodasta.