Tulos on melkoinen sensaatio, sillä esineet ovat yksinkertaisia luun kappaleita, joihin on tehty urat tai uria. Aiemmassa tutkimuksessa esineet oli määritelty eläinluiksi.
Ihmisluusta tehdyt riipukset herättävät monia kysymyksiä: kenen luista ne on tehty ja miten luut on hankittu? Ovatko riipusten kantaneet tienneet kenen luista ne on tehty? Onko luun alkuperällä ollut väliä?
Kun 1930-luvulla Olenij Ostrov-nimisellä Äänisen saarella suoritettiin arkeologisia kaivauksia, saatiin talteen 177 haudan vainajien maalliset jäännökset sekä erilaisia esineitä.
Joka kolmannen raaka-aineena ihminen
Eläinhammasriipusten ja pienoisveistosten perusteella hirvi, majava ja karhu olivat näille ihmiselle tärkeitä eläimiä. Hammasriipuksen joukossa oli luisia riipuksia, joiden muotojen perusteella ei kuitenkaan pysty tunnistamaan lajia. Helsingin yliopiston Animals Make Identities-tutkimusprojekti selvittää eläinten merkityksiä kivikauden kulttuureissa hautalöytöjen perusteella. Projektin johtaja apulaisprofessori Kristiina Mannermaa kollegoineen lähetti haudoista löytyneitä luisia riipuksia Yorkin yliopiston BioArCh-keskukseen analysoitavaksi Zooarchaeology by Mass Spectrometry (ZooMS)-menetelmällä. Siinä laji määritetään luusta otetun hyvin pienen näytteen proteiinien aminohapoista eli peptideistä massaspektrometrin avulla.
Aluksi tulokset yllättivät: 37 näytteestä 12 antoi tulokseksi ihmisen. Tutkimuksen perusteella muut riipukset on tehty lähinnä hirven ja jonkin nautaeläimen luista. Ihmisluuriipukset ovat erikokoisia rikottujen pitkien luiden säleitä, joihin on kaiverrettu yksi tai kaksi uraa. Ne ovat peräisin kolmesta haudasta, joista yksi sisälsi kaksi vainajaa ja ne löytyivät pääasiassa samoista kohdista missä oli myös hammasriipuksia sekä eläinluuriipuksia.
Ihmisluun käyttö esineiden raaka-aineena tunnetaan etnografisista yhteyksistä muun muassa Aasiassa ja Etelä-Amerikassa, mutta esihistoriallisia tietoja on melko vähän. Joskus vihollisten ruumiinosia on pyritty häpäisemään työstämällä ja pitämällä niitä esillä. Toisaalta sukulaisten ruumiin osia on kannettu mukana kunnioituksesta tai kiintymyksestä, esimerkiksi riipuksiksi työstettyinä.
Yleensä ihmisluun käyttö raaka-aineena yhdistetään ihmissyöntiin, sillä usein luissa on jälkiä myös lihojen irrottamisesta. Ihmissyöntiä on kuitenkin vaikeaa todentaa arkeologisten löytöjen perusteella, sillä kiistatonta todisteaineistoa on vähän. Kristiina Mannermaan mukaan rituaalinen ihmissyönti oli ehkä tiedettyä yleisempää kivikaudella, mutta emme tiedä minkälaisia syitä taustalla on ollut.
–Tutkimamme luuriipusten pinta on niin kulunut, että niissä ei voi nähdä mahdollisia leikkuujälkiä, eli meillä ei ole syytä epäillä ihmissyöntiä Olenij Ostrovin löytöjen perusteella, Mannermaa toteaa.
Samanlaisen yleisilmeen perusteella luuriipukset saattavat olla pudonneiden hammasriipusten korvaajia asujen koristeissa ja helistimissä. Erityisen kiinnostavana tutkijat pitävät sitä, että saman tyyppisiä luuriipuksia tehtiin sekä eläinten että ihmisten luista, ja ne löytyivät samoilta kohdilta hammasriipusten kanssa.
– Se, että ihmisluun käyttöä ei korostettu mitenkään vaan esineet ovat tunnistamattomia ja samanlaisia kuin eläinluuesineet, saattaa kertoa eläinten ja ihmisen yhteen kietoutumisesta kivikauden ajatusmaailmassa” sanoo Mannermaa.
– Eläin- ja ihmisluun käyttö samassa korussa tai vaatteessa on ehkä symboloinut sitä, että ihminen pystyi mielessään muuntautumaan eläimeksi ja uskottiin myös, että eläinten kykenevät ottamaan ihmisen muodon. Tiedetään, että tällainen olomuotojen tai rajojen hämärtyminen on ollut ja on edelleen osa alkuperäiskansojen maailmankuvaa.
Kristiina Mannermaan lisäksi Euroopan Unionin rahoittamaan tutkimukseen osallistuivat Anna Malyutina, Alisa Zubova ja Dmitriy Gerasimov Venäjän Tiedeakatemiasta.