”Ihminen on syntynyt menettämään”

Mari Pulkkisen surua käsittelevän väitöskirjan viimeistely keskeytyi omaan suruun, ja tutkimus jäi vuosiksi sivuun, kun kaksi hänen syntymätöntä lastaan kuoli.

Juttu on julkaistu Yliopisto-lehdessä 10/2024. 

Kuuntele juttu Soundcloudissa tai Spotifyssa.

Eihän niin voi käydä, että surua käsittelevän väitöskirjan viimeistely keskeytyy omaan suruun! Näinkin Mari Pulkkiselle on ihmetelty.

— Miksi ei voisi? Kuoleman ja surun parissa työskentely ei altista kuolemalle, mutta ei myöskään suojaa siltä. 

Pulkkisen tutkimus jäi vuosiksi sivuun, kun kaksi hänen syntymätöntä lastaan kuoli. Hän jatkoi myöhemmin ja väitteli vuonna 2016. 

Heti hän ei aavistanut, millainen työura surusta muodostuu. Helsingin Sanomat nosti väitöksen pääkirjoitukseensa, ja sen jälkeen puhujapyynnöille ei näkynyt loppua.

Nyt Pulkkinen työskentelee toiminimellä: hän kirjoittaa, puhuu sureville ja kouluttaa eri alojen ammattilaisia, joiden työhön kuuluu surevien kohtaaminen. Hän kyseenalaistaa monia totuttuja ajatuksia, kuten surutyön, suruvuoden ja surun etenemisen tiettyjen vaiheiden kautta.

Surun ei tarvitse mennä ohi

— Modernin ajan akateeminen suruymmärrys on perustunut ajatukseen, että suru on jotakin ohimenevää tai pois työstettävää tai hoidettavaa, Pulkkinen huomauttaa.

Pulkkinen ajattelee, ettei surun tarvitse mennä ohi, eikä se ole edes toivottavaa. Millainen olisi maailma, jossa läheistemme kuolemat lakkaisivat olemasta meille merkittäviä?

— Olemme kuolevaisia olentoja ja meillä on taipumus kiinnittyä toisiimme erilaisin sitein, ja se tekee meistä sureviksi syntyneitä, hän pohtii.

— Kaksi poikaansa menettänyt rocklegenda Nick Cave on kuvannut, että olemme creatures of loss, jonka voisi suomentaa menettäjiksi.

Pulkkinen ajatteli lukioiässä, että haluaisi tehdä työtä, jossa olisi hyödyksi muille. Hän alkoi opiskella lastensairaanhoitajaksi, mutta keskeytti opinnot pian.

— Liikkeelle lähdettiin siitä, miten sijataan sänky ja mitä ovat luut latinaksi. Mielestäni ensin olisi pitänyt puhua siitä, mikä on se ihminen, jota hoidetaan. Käsitin, että paikkani on jossakin muualla.

”Harrastan asioiden ajattelemista”

Viehtymys ajattelemiseen ja kirjoittamiseen hänellä oli ollut lapsesta asti.

— Minulla on muistivälähdys jostakin, ehkä Ystäväni-kirjasta, jossa kysyttiin mitä harrastat. Vastasin, että asioiden ajattelemista.

Sairaanhoitajaopintojen keskeydyttyä Pulkkinen etsi uutta alaa lukemalla opinto-oppaita. Sopivimmalta vaikutti uskontotiede.

— Ensimmäisenä syksynä oli suorastaan euforinen tunne, että nyt olen oikeiden välineiden äärellä: on käsitteitä ja menetelmiä, joilla voin tarkastella ihmistä. Myöhemmin rinnalle tuli vielä sosiologia.

Graduidea kuolinilmoituksista

Opintojensa alkuvaiheessa Pulkkinen luki Juha Pentikäisen teoksen Suomalaisen lähtö.

— Pentikäinen oli ensimmäinen professorini ja kuolemankulttuurin tutkimuksen suuri nimi. Kirja sai ajattelemaan, että tämä kiinnostaa minua erityisesti.

Aihe tuli myös omakohtaiseksi, kun Pulkkisen isä kuoli viisikymppisenä. Tytär etsi silloin pro gradun aihetta ja ryhtyi tutkimaan, mitä Helsingin Sanomien kuolinilmoitusten muistotekstit kertovat surusta.

Sitten Pulkkinen alkoi miettiä, että kuolinilmoitusten tekstit ovat jonkun toisen kirjoittamia: mitä omaiset kertoisivat omin sanoin? Niin alkoi materiaalin kerääminen väitöskirjaan.

Hän laittoi ilmoituksia lehtiin ja surevien vertaistukipalstoille ja sai 159 kirjoitusta surusta. Vastaajat olivat 16–97-vuotiaita. Pääosa oli naisia, mutta ne miehet, jotka kirjoittivat, käsittelivät asiaa perusteellisesti.

Taimi eli vartin verran äitinsä sylissä

Mari Pulkkisen esikoinen syntyi vuonna 2001, ja parin vuoden päästä perhe muutti Espoosta Pulkkisen lapsuusmaisemiin Padasjoelle.

— Sain tohtoriopinnot tehtyä vuonna 2007, ja väitöskirjasta oli koossa ensimmäinen raakakäsikirjoitus. Tärkein kysymykseni oli, millaista on 2000-luvun alun suomalainen suru muuttuvassa kuolemankulttuurissa.

Pulkkinen odotti toista lasta viikolla 24, ja kaiken piti olla kunnossa. Tytön nimeksi oli päätetty Taimi.

— Silloin uusinta uutta oli 3D/4D-ultraääni, jossa lapsi näkyy hyvin todenmukaisena. Menimme siihen varmistaaksemme, että kaikki on hyvin. Häneltä löytyikin harvinainen pikkuaivojen epämuodostuma, Dandy-Walkerin malformaatio.

Raskaus oli niin pitkällä, että päätös keskeytyksestä piti tehdä nopeasti.

— Kun synnytystä käynnistettiin, kysyin lääkäriltä, onko mahdollista, että Taimi syntyy hengissä. Lääkäri hämmästyi ja sanoi, että kai sinä ymmärrät, että kun raskaus keskeytetään, lasta ei yritetä pitää hengissä.

Pulkkinen ymmärsi kyllä, hän vain halusi valmistautua. Taimi eli vartin verran äitinsä sylissä.

Tilannetta seurattiin tarkasti, kun Pulkkinen oli uudelleen raskaana. 17. raskausviikolla todettiin, että Veikko oli kuollut kohtuun. Lääketieteellistä syytä ei löytynyt.

— Kun sitten sain seuraavaksi elävän lapsen, en ollut kykenevä jättämään häntä muiden hoitoon neljään vuoteen.

”Sureminen on elämistä menetyksen kanssa”

Uskontotieteen oppiaineen edustaja muistutti väitöskirjasta vuonna 2013. Ikuisuusopiskelijoilta kysyttiin, haluavatko nämä vielä valmistua.

— Olin jo tehnyt sen pohjatyön, että suru täytyy tulkita uusiksi. Kriittinen lähestymis­­-tapa modernin ajan suruteorioihin pysyi, mutta painopiste muuttui. Kuolemankulttuurin muutos jäi taustaksi, keskiöön nousi surun olemus.

Väitellessään Pulkkinen ei vielä rohjennut esittää, että kyseessä olisi teoria surusta. Hän ajattelee, että jos inhimillistä kokemusta puristetaan teoriaksi, sen pitäisi päteä kaikkiin tapauksiin.

Lukuisat surevien kohtaamiset seuraavien vuosien puhujakierroksilla ovat tuoneet lisää varmuutta.

— Nyt pystyn tiivistämään teoriani siihen, että sureminen on elämistä menetyksen kanssa ja sen vaikuttamana.

Uusi ajattelutapa vapauttaa suremaan

Olennaista on, että määritelmä poistaa aikarajat. Esimerkiksi sotaorvot, joille Pulkkinen hiljattain puhui, ovat hyvä esimerkki menetyksen vaikutuksesta koko elämään.

— Menetys, josta suru kumpuaa, jää meihin pysyvästi ja vaikuttaa pysyvästi. Sureminen on elämistä, ja jokaisella se on yhtä yksilöllistä kuin eläminenkin.

Puhuessaan sureville Pulkkinen saa paljon kiitosta uudenlaisesta ajattelutavasta, joka vapauttaa suremaan. Eräs läheisensä menettänyt sanoi, että oli jo 30 vuotta yrittänyt tehdä surutyötä, eikä se ollut tullut valmiiksi.

Vastustustakin hän on kohdannut. Surevien kanssa työskentelevät ammattilaiset ovat joskus kokeneet, että Pulkkinen sanoo heidän tehneen työnsä väärin. 

— Viime vuosina maailmalla surututkijat ovat vedonneet sen puolesta, että luovuttaisiin vaiheittaisen prosessin ajatuksesta. Uudet ajatukset tulevat kuitenkin kentälle hitaasti. Usein saan hämmästyä, miten anarkistista ajatteluni edelleen on.

”Se mikä ei tapa, tekee hauraammaksi”

Nuorempien keskuudessa esiintyy ”vain hyviä fiiliksiä” -ajattelua, jonka mukaan surun pitäisi voimauttaa ja auttaa kehittymään henkisesti. Se on Pulkkisen mielestä yhtä haitallista suorittamista kuin vanhempi surutyöajattelu.

Se mikä ei tapa, vahvistaa, kuuluu vanha sanonta. ”Mietelmä” ei ole tosi, Pulkkinen toteaa. Eivät vaikeudet vahvista, vaan tekevät hauraammaksi.

— Monet surevat äiditkin sanovat, että kun olen kestänyt tämän, kestän mitä tahansa. Oma kokemukseni on, että kun olen kestänyt tämän, en voi tietää, mitä enää kestän.

Pulkkinen on miettinyt paljon kaksoisrooliaan sekä tutkijana että surevana. Työssä on olennaista, että tutkijalla on laajempaa tietoa kuin yhden ihmisen kokemus. Lisäksi hän kuitenkin kertoo myös itsestään.

— Se tuo tunteen kuulumisesta yhteiseen surevien heimoon ja saattaa madaltaa kynnystä tulla juttelemaan tai lähettää sähköpostia.

Puhetyöt ovat antoisia mutta vaativia. Niiden jälkeen Pulkkinen kävelee mielellään Vanajan rannoilla kotimaisemissaan Hämeenlinnassa.

Kävelyn lisäksi hän ei kaipaa erityisiä harrastuksia. Kuten lapsenakin, hän mielellään ajattelee.

— Olen arkinen ihminen. Imuroidessa tai tiskejä laittaessa on hyvä ajatella, ja samojen asioiden teko tuo turvaa. Tuntu elämän hauraudesta ja väliaikaisuudesta on voimakkaasti läsnä elämässäni. Toisteisuus on tapa tehdä sitkoa sinne, missä sitä ei ole. 

Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.

Mari Pulkkinen

SYNTYNYT / 

1974 Padasjoella.

ASUU

Hämeenlinnassa.

PERHE

Puoliso, 23- ja 15-vuotiaat pojat sekä edesmenneet lapset Taimi ja Veikko.

KOULUTUS

Filosofian maisteri, Helsingin yliopisto, 2000. Filosofian tohtori, uskontotiede, Helsingin yliopisto, 2016. 

TYÖT

”Olen surun sekatyöläinen: kirjoitan, puhun ja koulutan kuolemansurusta.”

TEOKSIA

Surun sylissä — Suomalaisten kokemuksia menetyksestä (S&S, 2017), Suremisen taito — Kirjoituksia kuolemansurusta yhdessä Katriina Huttusen kanssa (S&S, 2021).

OSANOTTOJA SOMESSA?

”En toivottaisi voimia tai jaksamista enkä valittelisi surua, mutta menetyksestä voi olla pahoillaan. Kun menetys ei ole enää aivan tuore, toivotan hyvää surua.”