Humanistiset tieteet ovat kriisissä — ainakin jos meiltä humanisteilta kysytään. Eivät siksi, ettei meillä olisi hyviä ja motivoituneita opiskelijoita. Kriisi johtuu leikkauksista, joilla poliitikot uhkailevat, koska he eivät näe tutkimuksemme ja opetuksemme hyötyä.
Ehkä meidän silti pitäisi arvioida myös omia tekemisiämme. Ehkä haavoittuvuutemme johtuu siitä, että olemme viime vuosikymmeninä hylänneet perusarvomme ja yrittäneet todistaa yhteiskunnallista hyötyämme.
Tanskassa listattiin kerran 15 sikäläisissä humanistisissa tiedekunnissa eniten käytettyä teoreetikkoa. Lähes kaikki olivat ranskalaisia ja saksalaisia yhteiskuntatieteilijöitä, maailmansotien välillä syntyneitä valkoisia miehiä: Foucault, Bourdieu, Luhmann, Habermas ja Latour.
Sinänsä näissä vaikutusvaltaisissa teoreetikoissa ei tietenkään ole mitään vikaa. Vika on siinä, että yhteiskuntatieteet ovat valtaamassa humanistiset aineet. Kirjallisuuden, historian ja teatterin tutkimus on kutistumassa sosiologiaksi samalla, kun olemme luopumassa yksilöllisyyden ja sen esteettisen ilmaisun tutkimuksesta.
Kohta meidät voi huoleti liittää yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan. Olemme helppoja maaleja kritiikille siksi, että meistä on tullut puolivillaisia yhteiskuntatieteilijöitä. Taidetta ja kirjallisuutta on mahdotonta pelkistää sosiaalisiksi rakenteiksi ja prosesseiksi. Jos silti yritämme tehdä niin, humanististen tieteiden hyöty näyttää hyvin heppoiselta.
Humanistisissa tieteissä on kyse sivistyksestä ja taiteen kielestä. Meidän on löydettävä uudestaan oma kielemme ja omat argumenttimme. Emme saa toistella niitä latteuksia humanistisen koulutuksen hyödyistä, joita luulemme poliitikkojen ja hallinnon haluavan kuulla.
Humanisteille tärkeintä on olla ihminen, ja meidän pitää kannustaa opiskelijoita tutustumaan omaan itseensä. Taide ja kulttuuri valottavat ennen muuta ihmisen sisintä ja sen estetiikkaa. Kun unohdimme sen, puhe humanististen tieteiden kriisistä alkoi.
Kolumnin suomensi tanskasta Jouni Sirén.