Vapaan sanan vaarallisuudesta
Riku Neuvonen
Sananvapauden historia Suomessa
Gaudeamus 2018
398 s.
Historia on aina ajankohtaista, niin myös sananvapauden osalta. Sananvapauden tila maailmalla vaihtelee — Suomi on muiden Pohjoismaiden ohella mallimaita vertailuissa. Esimerkiksi lehdistönvapauden osalta Suomi on maailman neljänneksi ansiokkain.
Kun kirjoittaa suomalaisen sananvapauden historiasta, pitää ensin määrittää, mistä Suomi alkoi. Vasta sitten voi sijoittaa sananvapauden käsitteen oikeaan kehykseensä.
Helsingin yliopiston viestintäoikeuden dosentti Riku Neuvonen aloittaa kirjassaan Suomen ja sen sananvapauden historian perinteisesti Ruotsin ajoilta, jolloin itsenäiseen suomalaiseen päätösvaltaan oli vielä matkaa. Hän lähtee liikkeelle oikeushistoriallisella
otteella ja päätyy yleisymmärrettävästi kirjoitetussa teoksessaan some-aikaamme asti. Teoksen vahvin avu on laajakatseisuus.
Kirjan julkaisun jälkeisenä esimerkkinä teoksen globaalistakin ajankohtaisuudesta voisi toimia arvostetun NiemanLab.org-sivuston elokuinen uutinen. Yli tuhat yhdysvaltalaista uutissivustoa pidetään yhä eurooppalaisten verkkovieraiden saavuttamattomissa. Kiina taas sulki yli 4 000 verkkosivustoa muutamassa kuukaudessa kansalaisiltaan. Suiden tukkiminen ja silmien sitominen on valitettavan jokapäiväinen ilmiö — kuten myös journalistien raaka kohtelu monissa maissa.
Ehkä paras sananvapauden tason arviointikriteeri löytyy kuitenkin huumorista, jota Neuvosen historiikissakin herkullisesti ja ajoittain kylmäävästi käsitellään. Esimerkkitapaukset kumpuavat siitä ,mille on milloinkin saanut nauraa, mitä tai ketä pilkata. Se osoittaa pitkälti sananvapaudelle kulloinkin asetetut rajat ja esteet.
Erityisesti satiiri avaa usein tarkimmin poliittista, uskonnollista ja ideologista ymmärrystä sekä eriävien mielipiteiden ja kritiikin sietokykyä.
Sanat voivat olla miekkaa mahtavampia. Sanojen ja vapauden suhde vaatii myös psykologista ja filosofista pohdintaa, pelkkä oikeudellinen konteksti ei siihen aina riitä.
Neuvosen oikeudellinen lähtökohta jää tässä mielessä hieman nurinkuriseksi. Sanojen ja muiden tekojen perustaa kannattaisi etsiä pikemminkin etiikasta, joka pohtii sitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Laaditut lait ja harjoitettu oikeuskäytäntö rakennetaan ja oikeutetaan eettisillä uskomuksilla ja valinnoilla, kun Neuvonen tuntuu ajattelevan, että asia on päinvastoin.
Kirjoittaja ei jätä tätä etiikan ja juridisten valintojen välistä dynamiikkaa silti tyystin huomiotta. Asiallisen osansa saavat suurten linjojen lisäksi yksittäistapaukset eri aikakausilta Suomen historiassa.
Sananvapausproblematiikka on monimuotoista, ja Neuvonen tekee arvokasta työtä sitä luonnehtiakseen. Yksityiskohtainen kirja liittää nykyilmiöt teknologiavallankumousta edeltävään pitkään ja hitaaseen sananvapauden kehitykseen. Aiheen vaikeudesta kertovat myös teoksen paksuus sekä kansigrafiikka, jossa kirjan nimi on ”sensuroitu”.
Kai siitäkin joku suuttuu.
AKI-PETTERI LEHTINEN
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja valtiotieteen tohtori. Hän väitteli Helsingin yliopistossa viestinnän objektiivisuudesta ja totuudenmukaisuudesta vuonna 2016.
Kun lastakaan ei armahdeta
Sari Näre
Helsinki veressä. Naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa
Tammi, 2018
391 s.
Sisällissotaamme on käsitelty tänä vuonna kirjallisuudessa laajalti. Yksi kiinnostavimmista teoksista on Sari Näreen Helsinki veressä.
Tutkimuksessa jäljitetään helsinkiläisten naisten, lasten ja nuorten kokemuksia vuoden 1918 sodassa niin toimijoina, todistajina kuin uhreina. Kronologisesti etenevässä kirjassa tarkastellaan muun muassa sodan puhkeamista ja siihen johtaneita syitä, punaisen vallan aikaa, muutamaa saksalaisvaltauksen päivää sekä sodan karuja jälkimaininkeja Suomenlinnan ja Santahaminan vankileireillä.
Pysäyttävintä kirjassa ovat kuvaukset alaikäisten lasten ja nuorten epäinhimillisestä kohtelusta. Aikana ennen nykyistä kehityspsykologista tietämystä lasta kohdeltiin kuin aikuista. Erityistä empatiaa ei tunnettu ja eräskin nälkiintynyt pieni poika ehti kuolla ruokajonoon, sillä kukaan edellä olevista aikuisista ei luovuttanut hänelle paikkaansa. Lapset joutuivat myös vastaamaan sodan aikaisista teoistaan samalla tavalla kuin aikuiset, vaikka olisivat osallistuneet punaisten puolella vain huoltotehtäviin.
Näre listaa useita kiinnostavia ja kylmääviä yhtäläisyyksiä sisällissodan jälkeisten vankileirien ja natsien rakentamien keskitysleirien välillä. Yhteistä olivat esimerkiksi ilmiantojärjestelmä, besorkkaukseksi kutsuttu vankien omaisuuden varastaminen, janossa pitäminen ja nälkiinnyttäminen.
Teosta kannattelevat napakan analyysin ja tulkinnan ohella laajat sitaatit aikalaiskirjallisuudesta sekä arkistoaineistoista. Ne tuovat kirjaan elävää ajankuvaa ja vievät lukijan emotionaalisesti lähelle järkyttäviä tapahtumia.
Tämä on tietokirja, jonka ääressä lukijaa itkettää.
MARJO JÄÄSKÄ
Perustele myös omat väitteesi
Martin Heidegger
Perusteen periaate
Suomentanut Miika Luoto
Teos, 2018
224 s.
Nihil est sine ratione. Mitään ei ole ilman perustetta tai arkisemmin: kaikelle on syynsä.
Perusteen periaate on kuulunut länsimaiseen metafysiikkaan antiikista asti, mutta vasta Gottfried Leibniz muotoili siitä filosofisen prinsiipin 1600-luvun lopulla. Principium rationis oli Leibnizille ylimpiä peruslauseita. Se perusteli todellisuuden ”rationaalisen” luonteen.
Leibniz pohti, miksi on jotakin pikemminkin kuin ei-mitään, mutta ei Martin Heideggerin mukaan tarpeeksi radikaalisti. Oli jäänyt ajattelematta mihin perusteen periaate itsessään perustuu. Heidegger paikkasi puutteen Freiburgin yliopistossa vuosina 1955–1956 luentosarjallaan, johon teksti Perusteen periaate pohjaa.
Heidegger pohtii asiaa, tietenkin, perusteellisesti. Hän etenee hitaasti mutta vääjäämättä, kääntelee sanoja ja käsitteitä, miettii niiden alkuperää, palaa filosofian alkuun, lähilukee runoja. Lukijaa ei eksytetä schwarzwaldilaiseen metsään vaan olemisen ajattelun paimen kulkee koko ajan mukana.
Heideggeria tunteville ei liene yllätys, että perusta ja oleminen kuuluvat jotenkin yhteen. Tuttua on kiistellyn saksalaisfilosofin kohdalla myös se, että suomentaja perustelee käännösratkaisujaan. Miika Luoto listaa keskeistä terminologiaa ja lopusta löytyy suomi-saksa-suomi-sanastoa, valaisevan esipuheen lisäksi.
Emme niele yleensä sellaisinaan toisten oletuksia ja väitteitä, vaan vaadimme niille perusteluja. Eikä pitäisi niellä omiakaan. Jos väitettä ei perustella, sillä ei ole oikeutusta. Siksi on johdonmukaista kysyä perusteen periaatteen perustaakin. Pohdittaisiinpa muitakin kysymyksiä yhtä perinpohjaisesti.
HERMAN RAIVIO
Perustulon rokkitähti
Rutger Bregman
Ilmaista rahaa kaikille
Suomentanut
Mari Janatuinen
Atena, 2018
321 s.
Hollantilaisen Rutger Bregmanin Ilmaista rahaa kaikille -kirjan englanninkielinen nimi on Utopia For Realists — utopiaa realisteille. Nimi on oivallinen, sillä kirja kuvaa nimenomaan utopiaa: parempaa, reilumpaa maailmaa, josta on poistettu köyhyys perustulon avulla.
Bregmanin kirja pohtii hyvinvointivaltion epäonnistumista. Se kertoo, että nykyajan mantra siitä, että ihmisestä voi tulla mitä vain, on tyhjä ja merkityksetön, sillä lopulta teemme samoja valintoja kuin kaikki muutkin. Samaan aikaan elämme Onnelassa: suurin osa ihmiskunnan historiasta on ollut köyhää, sairasta ja kärsimyksen täyteistä aikaa. Nyt täydellisyyttä tavoittelevan järjestelmämme hinta on ekokatastrofi, ylipainon ja masennuksen kaltaiset sairaudet, kammottava tv-viihde ja se, että iso osa meistä tekee työtä, joka tuntuu merkityksettömältä.
Bregmanin mielestä perustulo ratkaisisi tämän. Hämmästyttävää kyllä, ajatus perustulosta oli lähellä lyödä läpi Pohjois-Amerikassa. Perustulokokeiluja tehtiin sekä Kanadassa että Yhdysvalloissa 1970-luvun alkupuolella, mutta ne kaatuivat poliittisiin ristiriitoihin.
Bregman vakuuttelee, että juuri nyt on perustulon aika. Kumulatiivisesti vaurastuneen ihmiskunnan tulisi nyt alkaa jakaa vastikkeetonta perustuloa edistyksen tuottamana osinkona.
Kysymys tietysti kuuluu, miten tämä kaikki rahoitettaisiin. Bregman ehdottaa rikkaimpien kovempaa verotusta, muun muassa rahoitusalan transaktioveroa. Nopeaa kauppaa käyvät eivät enää voisi tehdä miljoonia sekunneissa tuomatta mitään lisäarvoa yhteiskuntaan. Bregman hämmästelee, miten olemme luoneet markkinat, joita ei kiinnosta laatu ja innovaatiot. Vain voiton tekemisellä on merkitystä. Yhteiskunnalle hyödyttömät työt voivat olla valtavan hyvin palkattuja.
Kirjan lopussa Bregman vastaa yleisimpiin kysymyksiin perustulosta kuten sen vaikutukseen
inflaatioon, sen kokonaishintaan ja ylipäätään perustulon mielekkyyteen. Bregmanin mielestä paras argumentti perustulolle on vapaus valita, mitä elämällään tekee. Kokeilut ovat osoittaneet, että harva perustuloa saava sinänsä vähentää työntekoa: perustulo kuitenkin vähentäisi sosiaaliturvan nöyryyttävää monimutkaisuutta. Ennen muuta se vähentäisi omaisuuden kasaantumista rikkaimmille.
30-vuotias Bregman on briljantti ajattelija, eräänlainen perustulon rock-tähti. Helppolukuinen, inspiroiva ja mukaansatempaava kirja nojaa lähteisiin ja yleissivistykseen.
Tuli utopiasta totta tai ei, tämänkaltaista pohdintaa me tarvitsemme kipeästi.
SALLA NAZARENKO
Kirjan alkukielinen versio arvioitiin Yliopisto-lehdessä 10/2017.