Muinaisen maailman tunnetuin rakkausrunouden teos on eroottisen runouden kokoelma Laulujen laulu, joka on peräisin viimeisiltä vuosisadoilta ennen ajanlaskun alkua ja jonka nykyihminen tuntee osana juutalaista ja kristillistä Raamattua. Tuntemattomaksi on kuitenkin jäänyt Lähi-idän ja Egyptin rakkausrunouden kulttuuri, joka edelsi Laulujen laulua.
– Todennäköisesti raamatullinen Laulujen laulukin kuuluu muinaisen Lähi-idän rakkausrunouden perinteeseen yhdessä sumeriksi, akkadiksi ja egyptiksi kirjoitettujen runojen kanssa, toteaa professori Martti Nissinen.
Laulujen laulua on tutkittu intensiivisesti jo pitkään eri näkökulmista, muita muinaisen Lähi-idän rakkausrunouden edustajia on Nissisen mukaan tutkittu vakavasti aivan liian vähän. Erityisesti akkadinkieliset lähteet, joista suurin osa on julkaistu vasta hiljattain, tunnetaan huonosti, vaikka ne voivat paljastaa uusia näkökohtia muinaisesta rakkausrunouden perinteestä.
Monitieteinen tutkimus muinaisen Lähi-idän rakkausrunoudesta on tarpeen
Sukupuolentutkimuksen välineitä on Nissisen mielestä hyödynnetty liian vähän muinaisen rakkausrunouden tutkimuksessa Laulujen laulua lukuun ottamatta.
Näistä syistä antiikin rakkausrunoutta koskevalle perusteelliselle, monitieteelliselle ja metodologisesti ajanmukaiselle tutkimukselle on kiireellinen tarve. Sukupuolen rakentuminen ja tulkinta on nouseva aihe antiikin Lähi-idän tutkimuksessa.
–Rakkausrunouden tulisi muodostaa välttämätön osa antiikin sukupuolen rakentumisen tutkimusta. Rakkausrunouden fokus, tarkoitus ja tunnemaailma poikkeavat muista lähteistä, joista muinaisia sukupuolirakenteita rekonstruoidaan, kuten kirjallisista teoksista ja asiakirjoista.
Henkilökohtaisen ilmaisutavan ansiosta rakkausrunous on Nissisen mukaan omiaan paljastamaan halun rakenteita, jotka ovat selvästi alikehittynyt aihe antiikin Lähi-idän lähteiden tutkimuksessa. Toisaalta halu kietoutuu sukupuolittuneisiin rooleihin, joita rakkausrunojen nais- ja miespuoliset, inhimilliset ja jumalalliset toimijat omaksuvat.
Halun ja toimijuuden kriittinen analyysi avaa uuden ikkunan rakkauden sukupuolittuneeseen kieleen ja ideologiaan antiikin Lähi-idän patriarkaalisessa maailmassa. Se paljastaa murtumia patriarkaalisessa sukupuolijaottelussa ja sen avulla rakkausrunoja voidaan tulkita sekä uskonnollisesti että poliittisesti.
Tutkimuslähteinä Laulujen laulu ja akkadinkielinen rakkausrunous
Laulujen laulu on alun perin hepreaksi kirjoitettu rakkausruno. Vanhin käsikirjoitustieto kuuluu Kuolleenmeren kääröihin ja ajoittuu ajanlaskun vaihteeseen, mutta itse teksti lienee pari-kolmesataa vuotta vanhempi. Babylonian ja Assyrian akkadin kielellä kirjoitettuja rakkausrunoja on todistetusti nuolenpääkirjoituskäsikirjoituksissa 18.–3. vuosisadalta ennen ajanlaskun alkua.
– Nykyään meillä on käytössämme yli kaksikymmentä yksittäistä tekstiä, kiitos ennen kaikkea Nathan Wassermanin uusien julkaisujen, Nissinen iloitsee.
Laulujen laulun tavoin monet akkadinkieliset rakkausrunot on sävelletty mies- ja naisäänen välisinä dialogeina, joita joskus keskeyttää nimetön kolmas osapuoli, eräänlainen "kuoro". Implisiittiset puhujat ovat joko nimettömiä ihmisyksilöitä tai jumaluuksia, jotka esiintyvät oikeilla nimillään.
– Jopa runoissa, joissa on vain yksi puhuja, on yleensä toisen puhujan ääni. Puhuja on aina eri sukupuolta kuin henkilö, jolle puhutaan tai josta puhutaan, Nissinen kertoo.
Naisäänet ovat sekä Laulujen laulussa että akkadinkielisessä rakkausrunoudessa varsin näkyvästi esillä, jopa miesääniä korostuneemmin.
Patriarkaalinen yhteiskuntamalli näkyy taustalla
–Runojen sukupuolimatriisi on heteroseksuaalinen ja perustuu patriarkaaliseen yhteiskuntamalliin. Samalla se ei kuitenkaan noudata patriarkaalista hierarkiaa vaan tekee naispuhujasta itsenäisen ja huomattavan aktiivisen.
Rakastajat voivat olla inhimillisiä tai jumalallisia. Joissakin runoissa molemmat rakastavaiset ovat ihmisiä, toisissa taas molemmat ovat jumalallisia, ja taas toisessa ryhmässä toinen rakastavainen on jumalallinen ja toinen ihminen. Puhujan sukupuolesta riippuen näkökulma on joko miehen tai naisen ja ilmentää sekä miehen että naisen katsetta ja halua.
– Tunteiden kirjo on laaja, mukaan lukien seksuaalinen halu, kaipaus, rakkauden kaipuu ja mustasukkaisuus.
Rakkausrunoudessa halu ei ole vain seksuaalista
Rakkausrunoudessa halua ei käytetä pelkästään seksuaalisen nautinnon synonyymina, vaan sillä viitataan kaikkeen, mikä ilmaisee sukupuolisuhteessa fantasiaa, tukahduttamista, nautintoa, pelkoa ja tiedostamatonta. Halu liittyy laajasti rakastavan ja rakastetun väliseen vuorovaikutukseen ja odotuksiin, siihen, miten puhuja (rakastava) asettaa toisen (rakastetun) asemaan, myös siihen, miten puhuja haluaa, että toinen suhtautuu häneen. Voisimme jopa puhua "ontologisesta" halusta jäljitellä tiettyä identiteettiä, joka kietoutuu yksilön omaan toimijuuteen.
Toimijuudella Nissinen viittaa henkilön kykyyn toimia sosiaalisessa ympäristössä. Rakkausrunoudessa tämä tarkoittaa rakastajan kykyä ilmaista itseään ja kommunikoida rakastetun kanssa. Tyypillisiä toimijuuden tyyppejä ovat perheellinen, poliittinen ja rituaalinen toimijuus sekä inhimillisellä että jumalallisella tasolla.
Tutkimustulokset voivat yllättää – rakkausrunoissa patriarkaaliset sukupuoliroolit hämärtyvät
Nissisen analyysin tuloksena syntyy yleinen teoria sukupuolittuneiden suhteiden rakentumisesta muinaisessa Lähi-idässä erityisesti rakkausrunojen valossa. Vastaavaa sekä raamatulliset että mesopotamialaiset lähteet kattavaa teoriaa ei ole toistaiseksi olemassa.
Alustavien tutkimustulosten mukaan miespuoliset toimijat eivät välttämättä vastaa hegemonisen maskuliinisuuden ihannetta. Naisille saatetaan antaa voimakkaampi ääni ja vaikutusvaltaisempia rooleja kuin mitä patriarkaalisen hierarkian ajatellaan sallineen.
Sekä miehen että naisen katse esitetään tavalla, joka saattaa ylittää tavanomaiset käsitykset naisen ja miehen halun ilmauksista muinaisen Lähi-idän yhteiskunnissa. Jumalallisten päähenkilöiden väliset sukupuolittuneet suhteet rakentuvat ihmisen mallin mukaan, mutta jumalalliset olennot eivät kuitenkaan ole sidottuja ihmisyhteiskunnan rajoituksiin, mikä antaa heille ihmisille saavuttamattomia valtuuksia.
Muinaisen maailman rakkausrunoudessa pidetään aktiivisesti yllä ihmisten ja jumalallisten maailmojen rajapintaa, joko eksplisiittisesti tai implisiittisesti. Rakkaus voi olla yhtä aikaa inhimillistä ja jumalallista. Tämä purkaa pyhän ja maallisen välisen jaon ja antaa tilaa runojen erilaisille tulkinnoille ja käyttötavoille. Rakkaussuhde ei ole pelkästään keskinäisiä tunteita, vaan se syntyy sukupuolen, halun ja toimijuuden kolminaisuudesta.