Filosofi Georg Henrik von Wright valitsi julkaista Yliopisto-lehdessä – lehdestä tuli 90-luvulla vireä tiede- ja kulttuurijulkaisu

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 7/2023.

Mikä tulee ensimmäiseksi mieleen 1990-luvun Suomesta? Kenties syvä talouslama tai sitä seurannut iloisemmin svengannut Nokia tune, Nokian nousu tietoliikennejättiläiseksi. Jääkiekon maailmanmestaruus toi iloa pohjoiseen keväällä 1995. Samoihin aikoihin 19-vuotias Pekka Kuusisto voitti kansainvälisen Sibelius-viulukilpailun.

Muutakin ysärille osui: Helsingin yliopisto juhli 350-vuotisiaan vuonna 1990. Juhlavuodesta oli iloa myös Yliopisto-lehdelle, jonka ensimmäiseksi kokoaikaiseksi päätoimittajaksi tuli klassilliseen filologiaan perehtynyt Pekka Matilainen. Hän työskenteli ennen ennätyksellisen ripeitä yliopisto-opintojaan urheilutoimittajana. 

Rehtori Päiviö Tommilan neuvo uudelle toimitukselle oli pätevä: ”Tehkää hyvää lehteä.” Latinisti Matilainen värväsi lehden kolumnisteiksi teräviä tutkijoita ja freelancereiksi näytönhaluisia toimittajia, laajensi aihekirjoa ja vaali selkeän journalismin ihanteita.

— Yhdistelmä oli onnistunut: Matilainen oli antiikista innostunut renessanssimies, valtaosa meistä nuorista toimittajista yhteiskunnasta kiinnostuneita poliittisen historian kasvatteja, ProCom ry:n toimitusjohtaja Jarno Forssell luonnehtii.

Hän työskenteli Yliopisto-lehden toimittajana, toimitussihteerinä ja päätoimittajan sijaisena vuosina 1991–1994. Toimitus tuotti muhkeat teemanumerot esimerkiksi rakkaudesta, kuolemasta ja humanismista. Talous, terveys ja ympäristöaiheet olivat vahvoilla, samoin kansainvälinen politiikka. Forssellin ensimmäinen juttu vuonna 1991 kysyi: Itsenäistyykö Baltia?

Innostus kantoi

Matilainen tunnustautui tasa-arvon, sananvapauden, asiallisen viestinnän ja yksilön oikeuksien puolustajaksi. Hän kiitti vuonna 1991 ilmestyneessä haastattelussa innostuneita ja osaavia toimittajia, mutta myös kirjoitushaluisia tutkijoita.

Tutkijoita piti kuitenkin enemmän tai vähemmän opettaa sietämään ja ehkä lopulta jopa arvostamaan journalismin keinoja. Moni oivalsi, ettei lehtijuttu voi olla tutkimusraportti.

— Tutkijoilta saattoi tulla merkkitolkulla tekstiä, josta heti tiesi, ettei sillä sellaisenaan ole käyttöä populaarissa lehdessä. Mutta jotain siitä silti voisi saada. Editorina piti ampua paketti ionipyssyllä atomeiksi ja lähteä rakentamaan jotain kokonaan uutta, Forssell kuvaa.

Keskustelut ja väännöt kollegoiden ja tutkijoiden kanssa saattoivat välillä olla kiihkeitä, mutta juuri se ruokki lehden moniäänisyyttä ja monipuolisuutta. Katto oli korkealla.

Vireää ja rohkeaa

Työstä seurasi myös julkista huomiota. Pekka Matilainen pokkasi tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 1993. Palkintoperusteluissa päätoimittajaa kiitettiin ansiokkaasta kehitystyöstä, joka muutti tiedotuslehden nopeassa tahdissa monipuoliseksi kulttuurijulkaisuksi.

”Hänen työllään ja johdollaan lehti on — varsinaista tiedotustehtävää laiminlyömättä — pystynyt hankkimaan asiantuntevan, vireän ja keskustelevan avustajakunnan sekä tarjoamaan lukijoilleen syventävää ja näköaloja luovaa tietoa tieteestä ja muusta kulttuurista, suomalaisuudesta ja eurooppalaisuudesta, kansallisesta identiteetistä ja kansainvälisyydestä”, palkintoraati summasi.

— Filosofi Georg Henrik von Wrightin artikkeli olisi otettu mihin tahansa julkaisuun, mutta se ilmestyi Yliopisto-lehdessä. Sara Heinämaa kirjoitti kolumneja ja Pentti Linkola puhui lehden yleisötapahtumassa. Upeat kirjoittajat ja rohkeat kannanotot tekivät Yliopisto-lehdestä merkittävän, Forssell toteaa.

Päätoimittaja tahtoi lehden osallistuvan keskusteluun ja tuovan esiin myös akateemisen maailman ristiriitoja. Hän alkoi varhain puuhata Yliopisto-lehden verkkosivuille foorumia, jolla keskusteltaisiin tieteestä, kulttuurista ja mistä hyvänsä älyä kutittelevasta kysymyksestä.

Verkkokeskustelun tason nousu noteerattiin Ylioppilaslehdessä 1996: ”Heti alkuun nettisivuille on saatu muun muassa Marko Ahtisaaren, Harri Sirolan, Olli-Pekka Heinosen, Umberto Econ ja Dan Steinbockin näkemyksiä.”

Verkossa heittivät näkemyksiä myös Sokrates, Diogenes ja Nietzsche. Econ, Sirolan ja Steinbockin kolumnit ja esseet olivat tuttuja myös painetun lehden lukijoille. Kulttuuriaiheet kukoistivat.

Täydet salit

”Minusta tiedeyhteisön velvollisuus on ottaa jollakin tavoin kantaa siihen, mitä ympärillä tapahtuu”, Matilainen totesi vuonna 1991. Tieteentekijöiden pitäisi toimia yhteiskunnassa suunnannäyttäjinä ja uusien virikkeiden antajina. ”Minusta se olisi yliopistolle luonnostaan kuuluva tehtävä.”

Mitä uutta 1990-luvun alun Yliopisto-lehti toi suomalaiseen mediamaisemaan? Tieteen popularisointi ei ollut valtavirtaa, ja yliopisto saattoi näyttäytyä etäisenä, jähmeänä instituutiona. Toisaalta ihmisillä oli intoa tulla mukaan tapahtumiin ja kuunnella tutkimuksen ja kulttuurielämän vaikuttajia.

Jarno Forssell muistaa erityisen lämpimästi Yliopisto-lehden ja Imagen Zeitgeist-keskusteluja, jotka vetivät yliopiston juhlasalin täyteen.

— Yliopisto-lehti toi tiedeyhteisöä esiin muussa yhteiskunnassa ja yhteiskunnallisia kysymyksiä esiin yliopistossa, Forssell arvioi.

1990-luvun alussa nuori toimittaja oppi nopeasti, kuinka työskennellä kovan luokan asiantuntijoiden kanssa.

— Kokemuksesta on ollut paljon apua myöhempinä työvuosina päätoimittajana, yrittäjänä ja konsulttina.

Tiedetoimittajan on pidettävä kiinni riippumattomuudestaan ja puolustettava sanomisen vapautta auktoriteetteja vastaan. Samalla on hyvä arvostaa tutkijoiden ajattelutapaa ja ideoita. Hekin tahtovat olla riippumattomia ja totuudellisia. Parhaassa tapauksessa tiedekattaus toteutuu herkullisesti.

Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin. Yliopisto-lehti viettää 70-vuotisjuhlaansa vuonna 2023.