Mielikuva arkeologeista kädet savessa suuren seikkailun pyörteissä Indiana Jonesin jalanjäljissä haalistuu, kun seuraa opiskelijoiden työskentelyä pienryhmissä Helsingin yliopiston Topelia-rakennuksen pihalla. He harjoittelevat dokumentointia, mittauksia ja laitteiden käyttöä yliopisto-opettaja Wesa Perttolan opastuksella.
– Toki kädet ovat usein myös syvällä maakerroksissa, kun ollaan kaivauksilla. Fyysinen kaivaminen on olennainen osa arkeologian opetusta ja tutkimusta, väitöskirjatutkija Liisa Kunnas kertoo.
Kunnas toimittaa tänä vuonna sata vuotta täyttävän oppiaineen juhlakirjaa ja on tutustunut oppiaineen kehitykseen monesta kulmasta.
Arkeologia kiehtoo vuodesta toiseen sekä suurta yleisöä että uusia opiskelijasukupolvia. Nykyisin sitä pääsee opiskelemaan kulttuurien tutkimuksen kandiohjelmassa ja maisterivaiheessa kulttuuriperinnön maisteriohjelmassa.
Suurin murros on tapahtunut viimeisten kymmenen vuoden aikana
Etenkin teknologia on kehittynyt käsin piirtämisestä tarkkoihin mittauslaitteisiin.
Maanmittauslaitteita käytetään arkeologiassa muun muassa yleiskartoittamiseen, kaivausalueiden merkitsemiseen maastoon, löytöjen ja rakenteiden mittaamiseen ja muiden dokumentointimenetelmien tukemiseen (esimerkiksi fotogrammetriset ja laserkeilausmallit georeferoidaan GPS- tai takymetrimittausten avulla).
Mittaukset pystytään sitomaan valtakunnalliseen koordinaattijärjestelmään, jolloin mitatut ilmiöt "osuvat kartalla oikeille paikoilleen" ja esimerkiksi kaivausalueiden tarkka sijainti pystytään osoittamaan maastosta jälkikäteen.
– Aiemmin piirrettiin kaikki käsin, nyt satelliittipaikannuslaitteista on tullut tehokkaita ja aikaa säästäviä apuvälineitä, Kunnas toteaa. – Itse tosin pidän karttojen piirtämisestä millimetripaperille.
– Vielä 20 vuotta sitten kaivauksilla oli usein käytössä vain vaaituskone ja koordinaatteja laskettiin käsin, koska kone mittasi vain analogisesti korkeuden.
Valokuvausdokumentointi on ollut mukana arkeologiassa alusta lähtien, Perttola kertoo.
– Suuri murros on tapahtunut siinä, että "filmi" ja sen "kehittäminen" eivät enää maksa mitään, jolloin kuvia voidaan ottaa huoleti enemmän ja tulokset näkee heti, jolloin onnistuneen kuvan todennäköisyys kasvaa, Perttola jatkaa. – Toisaalta ongelmana tällä hetkellä on se, miten digitaaliset aineistot saadaan arkistoitua jälkipolville.
Nykyisin käytetään myös droneja kuvaamisessa.
Perttola esittelee arkeologinen dokumentointi -kurssin pienryhmäharjoituksessa kaksi laitetta, takymetrin ja tarkkuus-GPS:n. Myös muita laitteita käydään läpi.
RTK-GPS-laitteen toiminta perustuu satelliittipaikannukseen ja korjaussignaaliin, joiden avulla sopivissa olosuhteissa pystytään mittaamaan pisteitä suoraan valtakunnalliseen koordinaattijärjestelmään n. 2 cm tarkkuudella (vrt. tavallisten käsi-GPS:ien ±5 m).
Takymetri puolestaan seuraa mihin suuntaan se osoittaa (vaaka- ja pystykulma) sekä mittaa etäisyyksiä laserin avulla. Näiden tietojen pohjalta takymetri pystyy laskemaan mittapisteen koordinaattitiedot, kunhan sille on ensin kerrottu sen oma sijainti kahden tunnetun pisteen avulla. Nämä pisteet voidaan merkitä maastoon RTK-GPS:n avulla. Takymetrillä voidaan mitata paikoissa, joissa satelliittipaikannus ei toimi kuten tiheässä metsässä tai sisätiloissa.
– Käytössämme on robottitakymetri, joka osaa seurata mittakepin päässä olevaa, lasersäteen takaisin takymetrille heijastavaa prismaa automaattisesti. Tällöin takymetriä voidaan ohjata mittakepin päästä maastotietokoneen avulla, ja mittaukset onnistuvat yhden hengen voimin, Perttola kertoo.
Laboratoriossa tapahtuu
Arkeologian laboratoriossa tehdään kaivausten jälkeen niin sanotut jälkityöt: löydöt puhdistetaan, jälkikäsitellään ja dokumentoidaan.
– Mikroskoopilla voidaan tutkia eri kuitujen hienorakennetta ja esimerkiksi selvittää kasvi- tai eläinlajeja, laboratoriokoordinaattori Anniina Kuha kertoo.
Kuha aloitti työnsä Helsingin yliopiston arkeologiassa laboratoriokoordinaattorina loppukesästä 2023.
Myös vertailevaa osteologiaa eli eri lajien luiden tuntemusta on opetettu arkeologian kursseilla. Kaivauksilta löytyneistä luujäännöksistä on tehty lajin määrityksellisiä luuanalyysejä. Ihmisosteologia taas on jäänyt vähemmälle, vaikka yksittäisiä kursseja on toisinaan järjestetty.
Kaivauksilta löydetyistä materiaaleista tehdään laboratoriotiloissa jatkotutkimuksia niin esineiden kuin luiden parissa. Helsingin arkeologian laboratoriossa voidaan tehdä makrofossiilianalyysejä. Aiemmin on tehty myös fosforianalyysejä maaperänäytteistä arkeologisilta kohteilta. Lisäksi arkeologian laboratorion laitteistoon kuuluu XRF-laitteita, eli röntgenfluoresenssi-laitteita, joilla voidaan tehdä alkuaineanalyysejä epäorgaanisista materiaaleista, kuten keramiikasta.
Luonnontieteissä tapahtunut kehitys on tuonut uusia menetelmiä arkeologian työkalupakkiin. Nykyään monet tutkimustulokset selviävät laboratoriossa.
Arkeologian oppiaineen 100-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetään kaikille avoin seminaari 8.12.2023, jolloin myös julkistetaan juhlakirja.