Kirjaessee on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/04/16.
Sosiaalisen median nousu on luonut ympärillemme viestinnän ja keskustelun paljouden. Se, mikä aikaisemmin jäi Teboilin lippisparlamentin pienen piirin tietoon, on nyt kaikkien luettavissa. Kansan verorahoilla maksetut Yleisradion makutuomarit ja yksityisellä rahalla ostetut kaupallisen lehdistön mielipiteiden portinvartijat eivät enää pidättele sanaa. Jokainen, joka osaa kirjoittaa, osaa myös julkaista.
Seuraukset ovat moninaiset. Entisistä vakaista ja tylsistä yhteiskunnista kuten Suomesta on tullut riitaisia ja vihaisia. Valta-asemiin entisten huippuhiihtäjien ja missien rinnalle nousee rasistisia bloggareita ja keitä tahansa, jotka onnistuvat tiivistämään yhteiskunnan ristiriitoja 140 merkin kärjistyksiksi. Samaan aikaan entisistä hatarista yhteiskunnista kuten Syyriasta ja Libyasta on tullut rauniokasoja sisällissodissa, jotka nekin ovat alkaneet meemien leviämisestä sosiaalisessa mediassa.
Paljon siitä, mitä mediassa viestitään, on keskustelun huonoa imitaatiota pikemminkin kuin oikeaa mielipiteidenvaihtoa. Samanmielisten leirien pystyttäminen, vakavien argumenttien vihamielinen vääntäminen olkiukoiksi ja oman kokemuksen yleistäminen tiedoksi eivät ole poikkeus vaan sääntö, usein lähes vaatimus keskusteluun osallistujille. Ymmärrämme nyt entistä paremmin, miksi vanha media ei julkaissut kaikkea, mitä julkaistavaksi tarjottiin. Se tietenkin harjoitti vallankäyttöä ja esti monia ongelmaksi koettuja kysymyksiä nousemasta poliittiselle agendalle. Mutta samalla se huolehti siitä, että yhteiskunta pysyi turvallisen tylsänä ja ihmiset kohteliaan etäisyyden päässä toisistaan.
Ville Lähteen esseekirjassa Paljon liikkuvia osia keskustellaan keskustelun ongelmista. Siinä käsitellään arkikeskustelun ja poliittisen puheen myyttejä kuten kysymystä ”luonnollisista” asioista, yksilönvapaudesta ja siitä, miten johonkin ryhmään kuuluminen määrittää ihmistä tai mielipiteen ja tiedon luonteesta.
Lähtökohtana on se täysin ilmeinen ja hieman väsyttäväkin havainto, että useimmat keskustelut ovat vanhojen keskustelujen toistamista, roolien omaksumista, perusteetonta yleistämistä tai hedelmätöntä vastakkainasettelua. Mutta Lähde on edelleen valmis käymään keskustelua. Kirjan eetos on harvinainen. Sitä on helpompi kuvata kertomalla, mitä kirjassa ei ole kuin kertomalla, mitä siinä on. Paljon liikkuvia osia ei ole ironinen tai kärjistävä. Se ei korosta tai brändää kirjoittajan omaa persoonaa.
Kirjoittajan ajatukset ovat tällaisia. Totuus ei tyypillisesti tue mitään poliittista ideologiaa. Median harrastama vastakkainasettelujen luominen ei paranna keskustelua vaan huonontaa sitä. Tai: historian pelkistäminen suoraviivaiseksi kertomukseksi, esimerkiksi tarinaksi edistyksestä, ja epämääräisten asioiden kuten sääntelyn tai kapitalismin vastustaminen eivät johda mihinkään.
Teoksessa korostetaan rehellistä ja vilpitöntä tiedon jakamista ja pyrkimystä ymmärtää monimutkaisia asiakokonaisuuksia ja vieläpä edellytetään tällaisia asioita julkiselta keskustelulta ja päätöksenteolta. Kirjoittaja korostaa, miten oikeus omaan mielipiteeseen ei ole sama asia kuin oikeus omiin faktoihin. Tai miten mielipiteenvapauden toteutuminen edellyttää tietoa tieteellisen tutkimuksen tuloksista.
On vaikeaa ja monesti ehkä melkein mahdotonta olla kirjoittajan kanssa eri mieltä. Ja siinä ongelma onkin. Sillä Paljon liikkuvia osia on oikeassa melkein kaikessa, mutta ei juuri missään asiassa sisällä sellaista uutta ja erilaista näkökulmaa, joka huomattaisiin ja muistettaisiin. Kyseessä on kirja, joka on hämmästyttävän tosi ja ajankohtainen. Samalla se on ikään kuin kokonaan ajalta ennen nykyaikaa, vanhan aateliston tai valistusfilosofin puheenvuoro, kirjoitettu silloin, kun vastuullinen älymystö uskoi järkeviin ihmisiin ja edistykseen.
Tätä kirjoittaessa Yhdysvalloissa ollaan valitsemassa presidentiksi tosi-tv-tähti, jonka ansioihin kuuluvat muun muassa vastustajien turpaanveto ja toimittajien huorittelu. Samaan aikaan kansaksi kutsuttu kollektiivi on valinnut eduskuntaan sahureita ja teollisuusvartijoita, jotka huutelevat rasistista läppää Facebookin kinkereillä.
Ihmiskunta syöksyy ilmastonmuutoksen, ekologisen kriisin, väestönkasvun, urbanisaation ja saastumisen mustaan aukkoon. Ja näitä kehityskulkuja tahdittaa poliittinen prosessi, joka pyörii muutaman tuhannen pakolaisen ja perhemallien hyväksyttävyyden ympärillä. On nostettava hattu päästä, kun Ville Lähde jaksaa kerrata, analysoida ja uskoa argumentin voimaan. Mutta en ole varma, voinko olla yhtä optimistinen. En usko, että mikään määrä demokraattista keskustelua voi meitä pelastaa.
Ville Lähde on filosofi, mutta monet hänen käsittelemistään ongelmista ovat kielen ja sosiaalisen todellisuuden ongelmia. Tämä kirja on tärkeä. Tällainen kirja tulisi kirjoittaa myös kielentutkimuksen ja diskurssianalyysin näkökulmasta. Aikamme suorastaan huutaa suomen kielen tutkimuksen koulu-kuntaa, joka erikoistuisi vallan ja talouden kielen ana-lyysiin ja meitä hallitsevien kielenkäytön tapojen syntyyn.
Tämän kuten monen muunkin hienon kirjan ongelma on, että sitä ei lueta eikä ainakaan ymmärretä. Muuten ei tietysti voisikaan olla, jos jossain kirjoitetaan totta. //
Kirjaesseen kirjoittaja Janne Saarikivi on dosentti ja tutkija Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa.
Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa Yliopisto-lehti ja rakastu tieteeseen.