Ben Malinen syntyi kymmenlapsiseen perheeseen Kuhmossa. Maatilalla työtä riitti paljon lapsillekin 1960-70-luvulla. Harmi vain, ettei heiltä tuntunut mikään onnistuvan — ei ainakaan isän mielestä.
— Isämme oli meitä kohtaan hyvin vaativa. Hän oli kova tekemään töitä ja vaati itseltään paljon. Hän loi ilmapiirin, jossa me lapset yritimme pärjätä samalla viivalla.
Kun jotain piti tehdä, se piti tehdä viimeisen päälle ja juuri isän toiveiden mukaan. Siltikään isä ei ollut tyytyväinen.
— Hän saattoi tokaista, että olisi itse tehnyt sen paljon paremmin. Mikään ei riittänyt.
Malinen on myöhemmin tutkinut häpeän kokemuksia. Hän oivalsi tutkimusta tehdessään, että alituinen riittämättömyyden tunne tuotti koko sisarusparvelle ison tarpeen pärjätä elämässään ja näyttää muille onnistumisiaan.
Hyväksynnän tarpeessa
Alemmuutta kokeva haluaa usein myös miellyttää muita ja hakee sillä hyväksyntää.
— Minä olen koko elämäni ollut aina valmis auttamaan kaikkia. Minulta voi aina kysyä, minulle voi soittaa yölläkin.
— Tämä loputon tarpeeni olla avuliain ja tykätyin kaveri syntyi paljolti siitä häpeästä ja hylkäämisen pelosta, etten lapsena saavuttanut suurta tavoitettani, isän hyväksyntää.
Kodin ilmapiirin lisäksi Malisen itsetuntoa vahingoitti koulukiusaaminen kymmenen–yhdentoista vuoden iässä. Kiusaajat nälvivät vaatteista ja varsinkin siitä, että Malinen oli kiltti, hyvä ja tunnollinen oppilas ja siksi opettajien suosiossa. Häneen käytiin myös käsiksi.
— Hain sitten hyväksyntää ryhtymällä luokan pelleksi ja aloin tehdä opettajillekin jekkuja. Tämä ulkokuori ei kuitenkaan ollut todellinen minä, ja se tuotti elämääni lisää alitajuista ahdistusta.
Sota-ajan paino
Malisen isä oli ollut sodassa. Pelko Venäjän uudesta hyökkäyksestä leimasi arkea niin perheessä kuin kylälläkin. Malisten kotipihasta Venäjän rajalle oli vain 15 kilometriä.
— Aina puhuttiin, että jos sota syttyy, venäläiset seisovat pihoillamme ennen kuin ehdimme kuulla mitään uutisia.
Vasta aivan elämänsä loppuvaiheessa isä alkoi puhui sotakokemuksistaan äidin rohkaisemana. Hän kertoi, että oli kuskannut haavoittuneita rajan takaa ja matkalla rekeen oli kuollut sotilaita.
— Olisipa isä jo aiemmin puhunut tunteistaan. Olisin varmasti paremmin ymmärtänyt sitä, millaisten asioiden kanssa hän joutui elämässään painimaan.
Ben Malinen ei itsekään puhua pukahtanut vuosikymmeniin ahdistavista tunteistaan. Riittämättömyyden tunne seurasi aikuiseksi asti. Muille näyttääkseen Malisesta sukeutui kova suorittaja, joka löysi aina parantamisen varaa tekemisistään. Onnistuminen ei antanut pitkäaikaista iloa.
Insinööri lähti Etiopiaan
Ensimmäiseen ammattiinsa tietokoneinsinööriksi Ben Malinen valmistui 1985. Samana vuonna hän aloitti työt Salossa Saloralla, joka myöhemmin sulautui osaksi tietoliikennejätti Nokiaa.
Ulkoisesti kaikki oli mukavasti. Kavereita ja rahaa riitti. Ahdistus kuitenkin jäyti: elämä tuntui turhalta ja tarkoituksettomalta. Malinen, harras luterilainen, ei saanut uskostakaan mielenrauhaa.
Pari vuotta Saloralla työskenneltyään Malinen huomasi Kansanlähetyksen hakevan palkkalistoilleen tietokonealan asiantuntijaa Etiopiaan.
— Lähetystyö oli aina kiinnostanut minua. Ei niinkään sanan julistaminen tai pappeus, vaan puhdas halu auttaa lähimmäistä.
Lähimmäisen auttaminen on edelleen lähetystyön vahvaa ydintä, Malinen muistuttaa.
— Suurin osa lähetystyöntekijöistä on opettajia, lääkäreitä, kätilöitä ja sairaanhoitajia. Itä-Afrikassa, jossa lähetystyötä on tehty pitkään, luku- ja kirjoitustaito sekä terveydenhuoltojärjestelmä ovat kymmeniä vuosia edellä länsiosan maita, joissa lähetystyötä ei ole tehty.
Amharan kieli ohjelmaan
Malinen asui pääosin Etiopiassa vuodet 1987—1999. Sisällissodan runtelemassa maassa tietokoneinsinööri tunsi olevansa tarpeellinen, usein jopa välttämätön.
50 työntekijän kirkossa Addis Abebassa Malinen korjasi toimiston tietokoneet, hankki ohjelmistot ja koulutti työntekijät niiden käyttäjiksi sekä suunnitteli ja painatti kaikki kirkon lehdet ja kirjat.
Suurin urakka oli suunnitella ja toteuttaa valtakielen, amharan, kirjoitusjärjestelmä lasertulostimelle toimivaksi ohjelmaksi. Amharaan kuuluu 240 aakkosta, ja Maliselta vierähti työssä lähes kaksi vuotta.
— Ohjelma oli pakko saada täydelliseksi, sillä jos yksikin aakkonen olisi virheellinen, koko ohjelma olisi käyttökelvoton. Tuota ohjelmaa kai vielä nykyäänkin käytetään Etiopiassa, Malinen arvelee.
Mahdoton tehtävä
Jättimäisen suunnittelu-urakan ohella Malinen repi itseään joka puolella ja auttoi kysyjiä kirkon ulkopuolellakin. Työtaakka kasvoi mahdottomaksi.
— En osannut vetää omia rajojani. Halusin edelleen olla se pidetty kaveri, jonka puoleen voi aina kääntyä. Ihmisillä oli tietokoneet, radiot ja televisiot rikki ja lupasin korjata ne kaikki. Lopulta en jaksanut tehdä enää mitään.
Malinen pääsi samoihin aikoihin, kahdeksan työvuoden jälkeen, vaihtamaan alaa kehitysyhteistyön puolelle.
Hän jatkoi yhä kirkon palveluksessa, mutta toimi seuraavat kolme Etiopian-vuottaan Suomen ulkoministeriön rahoittamassa maaseudun kehityshankkeessa.
— Työhöni kuului lähteiden suojausta, koulun ja teiden rakentamista sekä karjatalouden kehittämistä. Aivan uudenlaista hommaa.
Lapsuuden kodin sotapelot eivät ole estäneet Malista toimimasta konfliktialueilla. Oikeastaan päinvastoin.
— Etiopiassa tunsin vasta eläväni, kun tapahtui jotain jännittävää. Traumatisoituneilta ihmisiltä puuttuu monesti itsesuojeluvaisto. Kaipa ajattelin, että jos kuolen, niin sitten kuolen.
Hengenlähtö lähellä
Kun elämässä tapahtui koko ajan ja töitä paiski kellon ympäri, ei varsinkaan tarvinnut olla omien ajatustensa kanssa. Riskien oton lisäksi yleisiä ahdistuksen ”hoitoja” ovat vaikkapa työnarkomania ja alkoholismi.
— Työnarkomaniaa minulla on ollut, mutta muihin riippuvuuksiin en ole kaatunut.
Malinen ryöstettiin Afrikan maissa monta kertaa ja hengenlähtökin oli kerran milleistä kiinni. Vilkaistessaan autonsa peräpeiliin Etiopian maaseudulla hän näki, miten sotilas asteli takana keskelle tietä, asetteli konekivääriä reidelleen, tähtäsi liikkuvaan autoon ja sitten alkoi rätistä.
— Kaikki muut paitsi edessäni ollut kuskin ikkuna hajosivat pirstaleiksi. Minulla on korvalehdessäni lasinsirujen viiltämä reikä muistona.
Ahdistusta jo pitkään työstettyään Malinen ei enää kaipaa adrenaliinipiikkejä elämäänsä.
— Olen nykyään erittäin varovainen. Vältän Helsingin keskustassakin levottomia paikkoja. Itsesuojeluvaisto on todella herännyt henkiin, ja samalla olen löytänyt hyvän olon elämiseeni.
Ahdistuksesta voi päästä eroon, kun sitä uskaltaa alkaa kohdata, Malinen muistuttaa.
Häpeän juurille
Palattuaan Etiopiasta Suomeen Malinen alkoi ensi kertaa kunnolla avata ahdistuksensa syitä. Hän keskusteli aika ajoin terapeutin kanssa, mutta halusi myös tutkia asioita järjestelmällisesti, tieteen avulla.
Etenkin syyllisyyden ja häpeän tunteiden tutkiminen kiinnosti. Teologinen tiedekunta tuntui Malisesta luontevalta paikalta aloittaa. Teologian opinnot käynnistyivät uuden vuosituhannen kunniaksi, syksyllä 2000.
Häpeä on ollut erityisen mielenkiintoinen tutkimuskohde, erilainen kuin syyllisyys.
— Syyllisyys on melko selkeä tunne. Se liittyy tiettyyn tekoon, ja se voidaan poistaa päiväjärjestyksestä korjaamalla tai hyvittämällä teko vaikkapa anteeksi pyytämällä, Malinen selittää.
Häpeä on monimutkaisempi asia. Se liittyy ihmisen koko minäkuvaan, ei vain johonkin irralliseen tekoon.
— Häpeä tuottaa kelpaamattomuuden, riittämättömyyden ja huonommuudentunnetta. Se saa meidät nostamaan rimaa aina vain korkeammalle, eikä siltikään mikään riitä.
Terveessä häpeässä on kuitenkin hyvät puolensa, Malinen arvioi.
— Hyvä häpeä saa meidät karttamaan itsellemme ja muille vahingollisia tekoja. Vasta kun häpeä saa aikaan hallitsematonta, elämää kahlitsevaa ja ahdistavaa olotilaa, se on haitaksi.
Tutkimus kasaan ja Afrikkaan
Malinen uurasti opintonsa parissa vuodessa kasaan. Graduaineistoa hän hankki lehti-ilmoituksilla, joissa pyydettiin ihmisiä kirjoittamaan omista häpeäkokemuksistaan. Vastauksia tuli 140.
— Graduni pohjalta kirjoitin ensimmäisen kirjani Häpeän monet kasvot. Tiesin heti, että jatkan aiheen parissa väitöskirjaan asti.
Väitöksessään Malinen pureutui niihin syihin, jotka tuottavat häpeää. Tutkimuksensa pohjalta hän kirjoitti seuraavan yleistajuisen kirjansa Elämää kahlitseva häpeä (2010).
Väitöksenteon loppuvaiheessa Malinen palasi Afrikkaan, nyt Kirkon Ulkomaanavun palveluksessa. Vuosina 2009—2013 hän työskenteli Etiopiassa pakolaisleireillä koordinaattorina sekä Sudanissa ja Etelä-Sudanissa maajohtajana. Vuodet 2013—2017 hän toimi Suomen Pakolaisavun maajohtajana Sierra Leonessa.
Tutkijanura ei epävarmuudessaan houkutellut, mutta yliopistotaustasta on ollut paljon hyötyä muissa töissä, kuten nykypestissä Suomen Pakolaisavun kotimaan ohjelmajohtajana.
— Osaan etsiä, löytää ja yhdistää tietoja ja punnita niiden luotettavuutta.
Koetan suojella toisia
Asiantuntemus auttaa ihmisten tunnetilojen arvioinnissa.
— Uskon huomaavani nopeasti nuorilla ja innokkailla työntekijöillä tuttua signaaleja työuupumuksesta ja liiallisesta suorittamisesta. Sellaiseen puutun nopeasti, jotta voin suojella alaisiani liialta työtaakalta ja henkiseltä kuormalta.
Työkuormien kasaamisesta Malinen ei ole vielä täysin päässyt eroon. Vanha minä kulkee yhä mukana ja tuppaa ottamaan kaikki asiat hoitaakseen. Kellokortti näyttää noin sataa ylityötuntia.
— Minulla on vielä intoa ja energiaa, kun olen vasta kaksi vuotta ollut kotimaan työn johtajana. Hankehakemusten lähettämisen sesonki työllistää, mutta jos merkkejä vakavammasta väsymyksestä ilmestyy, osaan viheltää pelin poikki.
Malinen arvelee oppineensa tasapainoilua työajan ja oman ajan suhteen.
— Nuori Ben olisi tässä työssä ollut jo ensimmäisen puolen vuoden jälkeen poissa pelistä.
Epäsuopeat katseet
Suomen Pakolaisapu on yhdistys, joka kertoo tehtäväkseen valvoa pakolaisten ja siirtolaisten kansainvälisiä oikeuksia ja tukea heidän yhdenvertaisuuttaan yhteiskunnassa.
Häpeä on pakolaisille tuttu tunne. Lähtömaan traumaattisten kokemusten lisäksi kantasuomalaisen epäsuopea katse riittää tuottamaan monelle häpeää. Ihminen kokee olevansa erilainen ja häpeää sitä, että joutuu pyytämään apua.
— Meillä Suomessa ajatellaan, että jos et maksa veroja, me muut huolehdimme sinusta ja se on minulta pois. Suomalaisetkin työttömät joutuvat samanlaisen häpeän kanssa tekemisiin, mutta heidän ulkoinen olemuksensa ei vielä paljasta sitä, että he saattavat kuulua autettavien ryhmään.
Pakolaistaustaiset joutuvat koko ajan taistelemaan sen kanssa, ovatko he hyväksyttyjä eri maissa, Malinen huomauttaa.
— Siinä ei auta, vaikka kuinka haluaisi saada töitä ja olla mallikansalainen.
Tutustu, älä tuomitse
Ben Malinen on elämässään ehtinyt oppia monta asiaa itsestään ja muista. Yksi havainto on se, että ihmiset ovat joka puolella samanlaisia.
— Aina joskus tavattuani jonkun ihmisen mietin, että mistä me tunnemmekaan toisemme. Sitten äkkään, että tämä savolaismies muistuttaa ihan sitä yhtä etiopialaista kaveria.
Jotta näin voi käydä, täytyy oppia katsomaan ihmistä värin takana ja tuntemaan hänet. Tässä on yksi Malisen opeista: tutustu, älä tuomitse, ennen kuin siihen on aihetta.
— Suomi kansainvälistyy koko ajan niin kuin muukin maailma. 20—30 vuoden päästä värikirjo ihmisjoukossa on ihan toinen ja hyvä niin.
Ylemmyys- ja alemmuusajattelu väistyy vähitellen, Malinen uskoo.
— Monen konfliktin kautta varmasti mennään, eikä muutos tule huomenna. Mutta jossain vaiheessa ymmärrämme, että kaikki tässä ollaan samaa ihmiskuntaa.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/01/19.