Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 7/2022.
”Tutkimusaiheeni on, minkälaisia ihmisääniä ihannoitiin ja karsastettiin 1800-luvulla", Josephine Hoegaerts kertoo.
"Kun kuuntelemme 1920-luvulla tallennettua äänitettä, saatamme helposti kuvitella, että ymmärrämme mitä ihmiset kuulivat 1920-luvulla. Mutta me emme voi ymmärtää sitä. Odotuksemme ovat erilaisia, minkä vuoksi äänet kuulostavat meistä erilaisilta. Kuuntelutilanne on erilainen. Äänitteen laatu on heikentynyt.
1800-lukua tutkiva äänihistorioitsija sen sijaan ei voi langeta samaan harhaan, koska tuolta ajalta ei ole olemassa äänitteitä. Tutkin tällä hetkellä, kuinka laulunopettajat ja lääkärit neuvoivat ihmisiä käyttämään ääntään 1800-luvulla.
Koska meillä ei ole suoraa pääsyä 1800-luvun äänimaailmaan, tutkijan on todella nähtävä vaivaa miettiäkseen metodejaan. Se on ihana haaste. Aloitan tutkimukseni samasta paikasta kuin moni muukin historioitsija, arkistoista.
Tuohon aikaan ajateltiin yleisesti, että miellyttävä ääni on myös terve ääni. Jos naisella oli karhea ääni, häntä saatettiin epäillä prostituoiduksi. Taustalla oli tieto siitä, miten syfilis muutti ihmisen ääntä, mutta tieto yleistettiin stereotypiaksi: kunnollinen nainen kuulostaa tältä, ja jos sinä kuulostat toisenlaiselta, meillä on aavistuksia siitä, kuka sinä olet."
Prostituoidun ääni ja kunnon naisen ääni
"Väitöskirjavaiheessa olin kiinnostunut sukupuolesta. Kaikki muut kirjoittivat naisista, joten minä valitsin aiheekseni maskuliinisuuden historian.
Tarkastelin kolmea paikkaa, jotka olivat 1800-luvulla Belgiassa homososiaalisia eli joihin päästettiin vain poikia tai miehiä: poikakoulua, armeijaa ja parlamenttia. Tutkin, millä tavoin niissä rakennettiin käsitystä siitä, mitä tarkoitti olla mies. Huomasin, että kaikissa kolmessa ympäristössä maskuliinisuutta rakennettiin äänenkäytöllä. Puhumisella ja laulamisella oli iso merkitys.
Pienten tyttöjen ja poikien äänet ovat jokseenkin samanlaisia, mutta poikakouluissa poikia opetettiin käyttämään ääntään niin, että se erottaisi heidät tytöistä. Lauluissa pojille annettiin matalia ääniä. Poikien äänten haluttiin synnyttävän mielikuvan vakaudesta, luotettavuudesta ja vahvuudesta.
Poikien piti treenata ääniään pienestä pitäen, jotta he voisivat täyttää roolinsa kodin ulkopuolisessa maailmassa. Maskuliinisuuden ajateltiin olevan jotain, mikä tapahtuu julkisessa tilassa, joten miesten tuli kehittää julkisuuteen sopiva puheääni.
Naisille se ei ollut tarpeen. Yksinkertaistaen: naisista ei tullut kansanedustajia vaan heistä tuli äitejä. Siksi heidän äänensä tuli harjaannuttaa laulamaan tuutulauluja."
Hopeakieli vai vaskinen sointi?
"Naisten puheäänet ovat madaltuneet 1800-luvulta. Myös miesten äänet ovat madaltuneet, mutta eivät yhtä paljon.
Voimme päätellä asian esimerkiksi tarkastelemalla, mitä ihmiset saattoivat laulaa mukavasti. Olen äänittänyt 1800-luvun sotilasmarssilauluja ystävieni kanssa. Olemme kuorolaulajia, mutta laulun korkeus tuotti suurimmalle osalle vaikeuksia
1800-luvulla ihmiset eivät keskittyneet äänessä niinkään sen korkeuteen kuin sen väriin tai laatuun — ainakin sen perusteella, mitä aikakauden kirjoituksissa sanotaan.
Pariisin konservatoriossa on säästetty paperitolkulla pääsykoemuistiinpanoja 1800-luvulta. Koska laulua ei voinut äänittää, professorit kirjoittivat hyvin metaforisia muistiinpanoja kokelaista. Ääniä kuvailtiin muun muassa eri metallien mukaan.
Laulajalla saattoi olla kultainen, hopeinen tai vaskinen ääni. Kultaäänisistä tuli prinssejä, sankareita ja kuninkaita, tenoreita keskelle lavaa. Hopeinen, elegantti ääni meni suoraan sydämeen. Se yhdistettiin usein enkeleihin tai viattomiin lapsiin, mutta myös poliitikolla saattoi olla hopeakieli.
Vaskinen ääni oli suorempi ja karkeampi. Esimerkiksi sotilasjohtajalla saattoi olla vakuuttava vaskiääni, joka soi kuin kello.
Muistiinpanot koskivat muutakin kuin lauluääntä, vaikkapa: ”Tämä henkilö olisi fantastinen tenori, jos hänellä ei olisi niin suurta nenää.”
Teatraalisuuden tappio, järjen voitto
"Se, minkälaista ääntä pidetään kauniina tai vakuuttavana, riippuu täysin kulttuurista. En usko, että ihmisillä on asian suhteen luonnollisia mieltymyksiä, jotka pätisivät kaikkialla. Tutkimusaineistoni koskevat Eurooppaa, etenkin Saksaa, Ranskaa ja Iso-Britanniaa.
Vielä 1700- ja 1800-lukujen taitteessa vaikuttavan puhujan piti puhua korostetun melodisesti. 1800-luvulle tultaessa Euroopassa alkoi levitä ajatus, että kaiken on oltava järkevää, loogista ja tieteellistä. Teatraalista ja herkkää ääntä ei enää pidetty vaikuttavana. Korkeaa ja melodista ääntä alettiin pitää feminiinisenä, mikä ei soveltunut politiikkaan.
Samaan aikaan valtaan nousi kapitalistinen järjestelmä ja käsityöammatit alkoivat vähentyä. Uusliberaalilla markkinapaikalla ihmisten pitää vakuuttaa asiakkaita ostamaan juttuja. Siinä tehtävässä pitää osata puhua vakuuttavasti. Jos puheäänessäsi on jotain outoa, sinua ei oteta vakavasti."
Änkyttämisen ei pitäisi olla ongelma
"Minua ei kiinnosta nousta suureksi julkkisälyköksi. Sen sijaan haluaisin, että esimerkiksi puheterapeutit löytäisivät tutkimukseni.
Nykyaikainen puheterapia on hyvin edistyksellistä verrattuna siihen, mitä se oli 1800-luvulla. Silti puheterapeutit ajattelevat, että normin mukainen puhetapa on myös terveellinen. Minusta se on ongelma.
Esimerkiksi änkyttämisen ympärillä on paljon aktivismia. Puheterapeutit yrittävät opettaa ihmisiä lopettamaan änkyttämisen, vaikka yhtä hyvin me muut voisimme opetella kuuntelemaan kunnolla. Silloin änkytys ei olisi ongelma. Voisimme vain sanoa, että on olemassa monia tapoja puhua."
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.