– Suomalaisuutta, normaalina näyttäytyvää elämää ja arkea voidaan tulkita uusien lasien läpi queer-vammaistutkimuksen kautta, Touko Vaahtera toteaa.
1900-luvun alun Suomessa uimataidon edistäminen nähtiin tekijänä, joka auttaisi Suomen assosioitumista länteen ja edistyksellisempänä näyttäytyvään kulttuuriin. Se ei siis ollut silloin ainoastaan hukkumiskuolemien ehkäisyyn liittyvä yhteiskunnallinen kysymys.
Toisaalta uimataidon kansalaistaitoasemalle on myös naurettu Suomessa. 1980-luvun alussa Velipuolikuu-sketsisarjassa kaikkia koskeva uimaopetus kuvattiin kehoja yhdenmukaistavana käytäntönä, joka ammentaa heikkoutta väheksyvästä kulttuurista.
Kehoon liittyvät oletukset luovat kansallista kulttuuria
Nykyaikana oletus suomalaisten hyvästä uimataidosta – samoin kuin myös uimiseen ja saunomiseen liittyvät oletukset esimerkiksi alastomuuden helppoudesta – tulevat välillä tulkituiksi suomalaisena kulttuurina. Käsitystä niin sanotusta kansallisesta kulttuurista rakennetaan siis myös kehoihin liittyvien oletusten kautta.
– Jos tietynlainen kehollisuus liitetään itsestään selvästi suomalaisuuteen ja tämä esitetään merkkinä suomalaisen kulttuurin paremmuudesta, on riskinä paitsi tehdä stereotypioita ihmisistä niin myös rakentaa kansallista identiteettiä hierarkkisella tavalla, Touko Vaahtera sanoo.
Tällöin tärkeä hukkumiskuolemia ennaltaehkäisevä uimaopetus voi saada myös ongelmallisia sävyjä, jos se esimerkiksi valjastetaan nationalistisiin tarkoituksiin. Toisaalta pitäisi olla myös tilaa ymmärtää sitä, että kaikille ihmisille vesi ei ole mieluisa elementti.
Erilaisten kehojen hyväksyminen on myös poliittinen kysymys
Touko Vaahteran mukaan kyvykkyyden ja kehollisen yhdenmukaisuuden vaatimukset kohdistuvat kaikkiin kehoihin. Niitä tarkastellaan kulttuurisista ihanteista ja arvostuksista käsin. Se, minkälaiset kehon ominaisuudet nähdään vaalittavina, liittyy kulloisiinkin yhteiskunnallisiin arvostuksiin. Uimaan oppimista ja vesipelon poistamista ei nähdä kehon muokkaamisena, vaan kehittymisenä sellaiseksi, joka ihminen "oikeasti" on.
Samanaikaisesti esimerkiksi lihavat ja transihmiset joutuvat kamppailemaan oikeudestaan kehoihinsa, jotka eivät vastaa kulttuurisia normeja. Lihavien kehoista halutaan tehdä laihoja ja transihmisten voi olla vaikea saada haluamiaan kehoa muokkaavia lääketieteellisiä hoitoja. Se, minkälaisia kehon ja mielen ominaisuuksia pyritään vaalimaan ja mitkä ominaisuudet pyritään poistamaan, on poliittinen kysymys.
– Ruumiillisuustutkimus tarvitsee nyansoidumpaa ajattelutapaa kehojen moninaisuudesta. Kun nykyään puhutaan kehopositiivisuudesta, sillä tarkoitetaan myös oletusta, että kehojen toiminta, reaktiot ja mieltymykset voivat olla erilaisia eri ihmisillä. Kehopositiivisuus voi myös tarkoittaa sitä, että ulkoa päin ei tehdä oletuksia siitä, mitkä ominaisuudet kehoissa ovat positiivisia tai negatiivisia, Vaahtera toteaa.
***
FM Touko Vaahtera väitteli 31.5.2019 kello 12 Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa aiheesta "Cripping Swimming - Culture, Ableism, and the Re-articulation of Able-Bodiedness". Väitöskirja on myös elektroninen julkaisu ja luettavissa E-thesis -palvelussa.