Greta Thunbergin mukaan vallassa olevien sukupolvi on varastanut lapsiltaan tulevaisuuden. ”Miksi opiskella tulevaisuuden varalle, kun sitä ei ehkä edes ole”, Thunbergin käynnistämä koululakko- ja ilmastoliike kysyy.
Oppimistutkija Antti Rajala ajattelee toisin. Hän puhuu siitä, kuinka historia alkoi uudestaan 2000-luvun alussa. Francis Fukuyaman ajatus demokratian väistämättömästä voitosta oli osoittautunut liian toiveikkaaksi, ja Fukuyaman loppuneeksi julistama historia jatkoi kulkuaan. Samalla heräsivät henkiin myös erilaiset tulevaisuudet, Rajala sanoo. Suuntamme ei olekaan selvä.
Rajalan ja Thunbergin huolet ja toiveet ovat silti monelta osin yhteiset. Mielekkyyden puutteen kokemus vahvistuu kaiken aikaa, Rajala sanoo.
— Ihmisistä tuntuu, ettei politiikka tarjoa muuta kuin ”lisää tätä samaa”. Samalla tiedämme, miten vakavia ympäristökriisi ja siihen kietoutuneet sosiaaliset kriisit ovat ja että näin emme voi jatkaa.
Muun muassa Nuorisobarometri kertoo pettymyksestä ja tyytymättömyydestä: koulu ei ota nuorten huolia ja toimimisen tarvetta kyllin vakavasti.
Ensin täytyy kuvitella
Rajala haluaakin auttaa nuoria kuvittelemaan erilaisia, hyviä tulevaisuuksia ja tukea heitä, kun he opettelevat tekemään niitä todeksi.
— Ilmastoaktiivit visioivat koko ajan. Sitä nuorille ei tarvitse tuputtaa. Meidän tutkijoiden ja opettajien rooli on viedä kouluihin pedagogiikkaa, joka antaa tilaa ajatella.
Lisäksi aikuisten pitää auttaa nuoria kokoamaan oikeaa tietoa, jonka pohjalle tulevaisuudenkuvia kannattaa rakentaa, Rajala tähdentää. Faktoista piittaamatonta hillumista ei tarvita lisää.
Rajalan kollegoineen käynnistämän Pedagogy of Concrete Utopias -tutkimushankkeen taustafilosofia on nimenomaan vaihtoehdottomuuden tunteen vastustaminen. Kasvatustieteilijät ovat lainanneet concrete utopia -käsitteen yhteiskuntatieteellisistä tutkimuksista, jotka painottavat, että tulevaisuuksien kuvittelu pitää sitoa nykyhetken kriittiseen, käytännönläheiseen ruotimiseen.
Myös nykyjärjestelmä ja -politiikka rakentuvat utopioille, ne ovat vain toisenlaisia.
— Jatkuvan kasvun idea on utopia, samoin se, että kaikki voisi pystyä ennallaan tai että teknologia ratkaisisi ongelmamme. Kaikki tämä on tulevaisuuden jäsentämistä: mahdollisempia ja mahdottomampia vaihtoehtoja.
Poliittisesti herkkää
Rajala tunnistaa kuitenkin poliittisten hankauksien mahdollisuuden, joka ilmastoaktivismiin ja hankkeessa suunniteltuihin tulevaisuuden muuttamisen kursseihin liittyy. Arvot voivat törmäillä, kun kurotellaan kohti uutta.
— Moniäänisyys on joka tapauksessa fakta eikä riipu siitä, valitsemmeko nykyiset ihanteet vai jotkut muut. Myös perinteinen opetus tuottaa ristiriitoja.
Tutkimusta kannatteleva utopian käsite korostaa tavoitteista neuvottelemista. Utopialla ei siis viitata lukittuihin päämääriin, vaan tarkoitus on opetella keinoja, joilla pyrkiä kohti parempaa.
Tällainen aktiiviseen kansalaisuuteen kasvattaminen on suomalaisen opetussuunnitelman ytimestä. Holistinen kasvatustiede lähtee siitä, että oppiminen on yhtä pitkää kuin laveaa: ei vain elinikäistä vaan myös ihmisen kaikille elämänaloille ulottuvaa.
— Kouluoppimista ei voi irrottaa kansalaiseksi kasvamisesta tai taidosta vaikuttaa omiin elinoloihin.
Nuorten aktiivisuuden tukeminen vaatii opettajilta paljon, Rajala korostaa.
— Meillä ei ole valmiita vastauksia siihen, kuinka huomioida arvoristiriidat tai kuinka purkaa mahdollisia poliittisia hankauksia pedagogisesti parhaalla tavalla. Entä miten jyrkkiä ajatuksia oppilaiden on lupa ilmaista?
Myös utopiakursseja analysoivan tutkijan pitää miettiä oma roolinsa tarkasti läpi.
— Projektin lähtökohta on muutostarve, mutta tutkijan ja aktivistin roolit on pidettävä erillään. Vastaan tulee yllätyksiä, ja erimielisyydelle pitää olla tilaa.
Vapaaehtoiset ensin
Kouluihin hanke ehtii ensi syksynä. Mukaan tulee Vantaan ja Espoon lukioita, ehkä myös ylä- tai ammattikouluja. Pohjustavassa tutkimuksessa Rajala ja kumppanit rakentavat osoittimia sille, millä tavoin kurssi vaikuttaa. Mitä uutta syntyy?
— Seuraavilla kurssikerroilla — toivottavasti! — opetusta voidaan kehittää eri ympäristöihin sopiviksi.
Kurssien suunnitteluun otetaan mukaan sekä nuoria aktivisteja että järjestökumppaneita. Rajala etsii pioneereiksi opettajia, joille nuorten vaikuttamismahdollisuuksien kohentaminen on jo valmiiksi lähellä sydäntä.
— Olen aiemminkin tehnyt yhteistyötä järjestöjen kanssa ja tuottanut täydennyskoulutusta opettajille. Sitä kautta löytyy innostuneita opettajia.
Oppilaiden kurssityöt voivat olla itsenäisiä tai linkittyä kestävän kehityksen järjestöjen hankkeisiin. Ensi syksynä syntyvien projektien sisällöt ovat vielä arvoitus, mutta Rajala havainnollistaa asiaa aiemmin tutkimansa Fillarit liikkeelle! -kurssin kautta: Etelä-Tapiolan lukion nuoret lyöttäytyivät yksiin pyöräilyaktivistien kanssa vaikuttaakseen Espoon kaupunginvaltuustoon, päämääränään pyöräily-ystävällisempi kaupunki.
Yhtä hyvin tavoite voisi olla ihmisten houkutteleminen irti kertakäyttömuodista, kohti yhteiskäyttö- tai kierrätysajattelua.
Kurssilla voi opetella vaikuttamaan omaan elinpiiriin tai tehdä työtä laajan yhteiskunnallisen muutoksen puolesta.
Vaihtoehtoja tutkien
Pedagogy of Concrete Utopias -hanketta johtaa tutkijatohtori Antti Rajala kasvatustieteellisestä tiedekunnasta. Tutkimusryhmään kuuluvat dosentti Hannele Cantell, opettaja Aki Saariaho sekä väitöskirjatutkijat Pihla Salminen, Emma Kurenlahti ja Ilona Taimela.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 3/2020.