Akatemiaprofessori Katariina Salmela-Aro on tutkinut nuorison ja koululaisten hyvinvointia 1980-luvulta lähtien. Viime aikoina tutkimustulokset ovat olleet hälyttäviä.
Osa Salmela-Aron tutkimuksista on pitkittäistutkimuksia, eli niissä on seurattu tiettyjä nuorten ryhmiä usean vuoden ajan. Viimeisimpänä esimerkkinä on noin kolmen tuhannen vuonna 2000 syntyneen helsinkiläisnuoren vuosittainen seuranta seitsemännen luokan alusta lukion loppuun.
Tässä juuri ennen pandemiaa päättyneessä tutkimuksessa tutkijat pystyivät tunnistamaan oppilaille viisi erilaista kouluhyvinvoinnin polkua. Näistä kolme kattoi 90 prosenttia tutkituista oppilaista, ja kaikissa näistä kolmesta ryhmästä koulupahoinvointi lisääntyi – osassa heti yläkoulussa, osalla lukioon siirtymisen yhteydessä ja osalla lukiossa. Lopuista kahdesta ryhmästä toisessa koulupahoinvointi pysyi koko tutkimusajan korkeana ja toisessa puolestaan koko ajan alhaisena.
Tutkijoita huolestuttaa erityisesti se, että yhdenkään ryhmän kouluhyvinvointi ei lisääntynyt.
– Vastaavanlaista tilannetta ei ole meillä tullut eteen milloinkaan aiemmin. Lisäksi myös sosioekonominen tausta jakaa oppilaita, ja se näkyy koulupahoinvoinnissa, toteaa kehityspsykologin koulutuksen saanut Salmela-Aro.
Hän tunnistaa toimia, jotka voisivat auttaa kääntämään tilanteen.
1. Tukea siirtymiin
Salmela-Aron mukaan vaikuttaa siltä, että nopeat pahoinvoinnin lisääntymiset voidaan yhdistää koulusiirtymiin, kuten esimerkiksi yläkoulun ja toisen asteen koulutuksen väliseen portaaseen. Siirtymissä ympäristö usein vaihtuu ja vanha kaveripiiri jää taakse.
– Nuorelle on tärkeää kokea, että hän kiinnittyy johonkin ryhmään. Tähän täytyisi tarjota apua. Siirtymäkohdan tuen ei välttämättä tarvitse olla mitään isoa, mutta se pitäisi kohdistaa oikein. Täsmälliset toimet voitaisiin selvittää tutkimuksen avulla.
2. Ruutuaikakäsite romukoppaan
Nuoriso viettää paljon aikaa kännykällä. Tämä oudoksuttaa erityisesti niitä sukupolvia, jotka eivät ole pienestä pitäen kasvaneet digitaalisuuteen. Tavallaan onkin luonnollista, että kun sekä kännykällä vietetty aika että nuorten pahoinvointi ovat lisääntyneet samaa tahtia, asioiden oletetaan liittyvän toisiinsa.
– Ongelmat syntyvät kuitenkin toisella tavalla. Nuoret, jotka kokevat itsensä muutenkin hyvin yksinäisiksi tai joilla esimerkiksi on mielenterveysongelmia, alkavat käyttää kännykkää addiktiivisesti, koska siitä on tehty niin koukuttava. Syntyy kehä, jossa koulumenestys alkaa laskea tai pahoinvointi lisääntyä.
Pelkän ruutuajan käytöstä hyvinvoinnin mittarina pitäisikin Salmela-Aron mukaan luopua kokonaan.
– Ruutuaika sinänsä ei kerro mitään siitä, miten kännykkää käytetään. Kannattaa myös ymmärtää, että digitaalinen ympäristö on nuorille todellinen sosiaalinen ympäristö. Kännykkä on turvariepu – vaikka nuori ei käyttäisi sitä, hän tietää, että sen kautta voi nopeasti päästä yhteyteen omien ryhmien kanssa.
3. Lisää korkeakoulupaikkoja
Varsinkin lukiolaisten hyvinvointia heikentävät tällä hetkellä keskinäinen kilpailu ja laskelmointi jatko-opiskelupaikan saamiseksi. Sisäänpääsy korkeakouluun suosituimmille aloille edellyttää, että lukiossa opiskeltavien aineiden pitäisi olla juuri oikein räätälöityjä ja arvosanojen mahdollisimman korkeita.
Jos toivepaikka ei lukion jälkeen aukea ensimmäisellä yrittämällä, moni pitää välivuoden ja hakee uudelleen. Muuta opiskelupaikkaa ei kannata ottaa vastaan, koska opiskelupaikan hyväksynyt menettää ensikertalaisen hakijan etuoikeutensa ja on seuraavan kerran hakiessaan tuoreita ylioppilaita heikommassa asemassa.
Järjestelmä ei siis salli kokeilua ja eri alojen testailua.
– Nuoret kokevat, että heidän pitäisi heti tietää, miten elämä menee. He eivät uskalla tehdä sitoumuksia, koska he ajattelevat, että valitessaan jotain he kääntävät selkänsä jollekin toiselle vaihtoehdolle. Tai jos heidän valitsemansa ei olekaan se paras mahdollinen, miten siitä selvitään eteenpäin? Salmela-Aro kuvailee.
Hän pohtiikin, miksi koulutuspaikoista varsinkin korkeakoulutasolla pitää olla niin kova kilpailu.
– Miksei meillä voi olla enemmän koulutuspaikkoja? Mehän olemme jo muutenkin jäljessä tavoitteesta, jossa vuonna 2030 puolella ikäluokasta olisi korkeakoulututkinto.
4. Enemmän ymmärrystä ja vuorovaikutustaitoja
Salmela-Aro haluaisi opettajien saavan lisää koulutusta nuorten identiteetin muodostumisen ymmärtämiseen ja keinoja tukea oppilaita siinä. Myös Suomessa perinteisesti ohuella pohjalla olleet neuvottelu- ja vuorovaikutustaidot pitäisi saada sekä opettajien että oppilaiden työkalupakkiin.
– Nämä ja muut sosioemotionaaliset taidot tukevat sekä hyvinvointia että opiskelua. Samalla joustavuus eli resilienssi paranee. Täytyy muistaa, että oppiminen ja hyvinvointi kulkevat käsi kädessä – ahdistuneena ei opi.
5. Hyvinvointi omaksi tavoitteekseen
Suhtautuminen työyhteisön hyvinvointiin on kokenut pandemian jälkimainingeissa ison muutoksen. Samanlainen ajattelutavan muutos on alkanut näkyä myös koulumaailmassa. Esimerkiksi viimeisin, noin 700 rehtoria käsittävä rehtoribarometri kertoo, että rehtorit haluavat nyt koulutusta hyvinvoinnin johtamiseen.
– Yhteiskunnassa on alettu ymmärtää, että hyvinvointi on tavoite, jonka pitää näkyä kaikilla osa-alueilla, eikä sitä voi ilman seuraamuksia sivuuttaa. Työelämä ja koulu eivät eroa tässä asiassa toisistaan, Salmela-Aro muistuttaa.
6. Ulos siiloista: nuorille mahdollisuus vaikuttaa
Jos nuoret voivat huonosti, kyse ei ole vain nuorista. Yhden ryhmän pahoinvointi kertoo, että yhteiskunnassakin on vikaa, ja sen rakenteita on muutettava.
– Meidän olisi annettava nuorille todellisia mahdollisuuksia toimia, jolloin esimerkiksi ilmastoahdistus lievenee. Kannattaa kuitenkin muistaa, että nuorten ideoimat tavat eivät välttämättä ole samoja kuin aikuisten. Sen ymmärtäminen vaatii molemmilta paljon.