– Psykologinen turvallisuus on erityisen tärkeää, kun harjoitellaan haastavissa vuorovaikutustilanteissa toimimista, toteaa kasvatustieteen tutkija Sirke Seppänen.
Tutkimuksessaan Seppänen yhdistää kasvatustieteen, teatterin, psykologian ja neurotieteen menetelmiä teatterilähtöisen improvisaation tutkimisessa.
Opettajankoulutuksessa epävarmimmat hyötyivät eniten improvisaatiosta
Seppänen loi improvisaatiometodiin perustuvan menetelmän, jonka avulla tutkittiin poikkitieteellisesti vuorovaikutuksen kognitiivista ja fysiologista ulottuvuutta. Kognitiivista ulottuvuutta kartoitettiin itsearviointien kautta ja kehollisia vaikutuksia neurotieteen menetelmin mittaamalla osallistujien kehollisia vasteita (syke, sykevälivaihtelu, ihon sähkönjohtavuus, kasvolihasten aktivaatio, aivosähkökäyrä ja stressihormoni kortisoli).
Tutkimuksen osallistujat olivat Helsingin yliopiston opettajaopiskelijoita (n = 39), jotka hakivat lievitystä sosiaaliseen stressiin ja esiintymisjännitykseen.
Seppäsen mukaan jo suhteellisen lyhyt improvisaatioharjoittelu lisäsi osallistujien vuorovaikutusvarmuutta sekä esiintymisvarmuutta ja epäonnistumisen sietokykyä. Vuoden kuluttua esiintymisvarmuus säilyi korkeammalla tasolla kuin verrokeilla.
Improvisaatioharjoittelusta oli hyötyä erityisesti epävarmimmille osallistujille, joilla vuorovaikutus- ja esiintymisvarmuus kasvoi eniten. Tutkimus tuki myös tuttua käsitystä, että toistuva itsensä altistaminen haastaviin esiintymistilanteisiin vähentää sosiaalista stressiä.
Todellisuus ei ole välttämätöntä aidon tunne-elämyksen aikaansaamiseksi
Väitöstutkimuksen keskeinen löydös vertailtaessa aitoja ja improvisoituja vuorovaikutustilanteita oli se, että aitojen ja improvisoitujen sosiaalisten torjuntojen keholliset vasteet eivät systemaattisesti eronneet toisistaan.
– Toisin sanoen, vaikka osallistujat tiesivät, että improvisoidut sosiaaliset torjunnat olivat fiktiivisiä, keholliset vasteet olivat samankaltaisia kuin vastaavassa aidossa tilanteessa.
Tulokset viittaavat siihen, että todellisuus ei ole välttämätöntä aidon tunne-elämyksen aikaansaamiseksi, vaan sosiaalisia vuorovaikutustilanteita voidaan mallintaa todentuntuisesti teatterilähtöisen improvisaation keinoin.
Vuorovaikutusosaaminen on tulevaisuuden tärkeä työelämätaito
Seppäsen väitöstutkimus tuo uutta tietoa opettajankoulutukseen sekä opetuksen ja kasvatuksen kentille, ja luo teoreettista pohjaa sovelletun improvisaation käyttämiselle laajemminkin työelämän ja arkipäivän vuorovaikutustilanteiden mallintamiseen.
Vuorovaikutusosaaminen on tulevaisuuden tärkeä työelämätaito. Seppäsen tutkimus välittää uutta, empiiristä tietoa siitä, mitä kehossa tapahtuu ja miten vaikutamme toisiimme kohtaamisen aikana. Tietoa voi hyödyntää kaikissa työelämän kohtaamisissa kahvitauoista koulutuksiin.
Filosofian maisteri Sirke Seppänen väittelee Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa 11.11. klo 13 aiheesta ‘What would happen if I said “Yes”?’: Measuring the immediate and long-term impact of improvisation training on student teachers’ subjective, neuroendocrine and psychophysiological responses .
Väitöstilaisuus järjestetään Athena-rakennuksen salissa 302, Siltavuorenpenger 3A. Tilaisuutta voi seurata myös livestriiminä.
Väittelijän yhteystiedot:
Sirke Seppänen, 040 505 0000, sirke.seppanen@helsinki.fi
Tietoja väittelijästä:
Sirke Seppänen on draamaopettaja, jolla on yli 20 vuoden kokemus esittävän taiteen alalta. Valmistuttuaan Helsingin yliopistosta (FM, 1990) Seppänen suoritti draamapedagogiset opinnot (Jyväskylän avoin yliopisto, 2010) ja ammatillisen opettajan pedagogisen pätevyyden (Haaga-Helia ammattikorkeakoulu, 2012).
Draamaopettajana hänen kiinnostuksen kohteitaan ovat kokemuksellinen oppiminen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen biosignaalit. Hänen Neurodraama-tutkimuksensa (Cicero Learning Network) tuo draamakasvatuksen tutkimukseen uudenlaisen näkökulman jatkuvasti muokkautuvien, oppivien ja erittäin sosiaalisten aivojemme kautta. Hän tutkii erityisesti sosiaalisten vuorovaikutussuhteiden psykofysiologiaa sekä draamaintervention vaikutuksia sosiaalisen stressin lievittämiseen. Hänen poikkitieteellinen lähestymistapansa tähtää kokemuksellisen oppimisen kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen yhdistämällä subjektiivista ja objektiivista tietoa.