Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 7/2023.
Suomalaiset paistattelivat pitkään hyvän koulutuksen mannekiineina. Samalla muut maat menivät ohi oikealta ja vasemmalta, emmekä edes huomanneet, että jäimme joukosta.
Yleinen oletus on, että nuoret ikäluokat ovat koulutetumpia kuin vanhat. Suomessa korkeakoulutetuin ikäluokka on kuitenkin edelleen omani, vuonna 1975 syntyneet. Koska minä ja ikätoverini olemme jo syvällä keski-iässä, tilanne vaikuttaa huolestuttavalta.
— On täysin mahdollista, että vuonna 1975 syntyneet ovat kaikkein koulutetuin ikäluokka vielä eläkkeelle jäädessään, sanoo neuvotteleva virkamies Aleksi Kalenius opetus- ja kulttuuriministeriöstä.
Sivistyskatsaus, Kaleniuksen kirjoittama ministeriön raportti, ilmestyi alkuvuodesta. Sen ehkä pysäyttävimmän sivun grafiikat käsittelevät nuorten aikuisten korkea-asteen tutkintoja. Vuonna 1991 OECD-maiden kärkipaikalla komeillut Suomi jää mittaus mittaukselta jälkeen verrokeistaan. Vuoden 2021 tilastossa Suomi on sijalla 29, Chilen ja Turkin välissä.
Suomalaisten nuorten korkeasti koulutettujen osuus ikäluokastaan pyörii 40 prosentin tuntumassa, kun taas muissa maissa se on noussut huimaa vauhtia, Etelä-Koreassa jopa 69 prosenttiin.
Laman uhri
Suomen nousu periferiasta koulutuksen piikkipaikalle perustui samoihin keinoihin kuin monella muulla maalla myöhemmin. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi investoi. Rakennettiin patoaltaita ja kaivosteollisuutta, laajennettiin yliopistojärjestelmää ja terveydenhoitoa. Osaamiseen panostettiin. Oli malttia vaurastua.
Kaikki tämä tyssäsi 1990-luvun alun lamaan, jolloin julkisen sektorin kasvu pysähtyi. Investointien sijaan tehostettiin.
— Julkiset koulutusmenot ovat olleet lievässä laskussa koko laman jälkeisen ajan, Kalenius toteaa.
Vuosituhannen vaihteessa ylikoulutuksesta ja akateemisesta työttömyydestä huolestuminen johti leikkauksiin korkeakoulujen aloituspaikoissa. Ajatuksena oli, että vähemmät paikat riittävät koulutusasteen nostoon, kunhan entistä useampi valmistuisi. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.
Suomessa ylikoulutuksen pelolle on pitkät perinteet. Vuonna 1827 kreivi Alexander Armfelt pohti, pitäisikö pakkovenäjä liiat ylioppilaat poissa yliopistosta. 1930-luvulla kokoontui Edwin Linkomiehen vetämä ylioppilastulvan pysäyttämiskomitea. Halki vuosien on taitettu peistä siitä, kaipaavatko piiat ja rengit lukutaitoa tai duunarit vieraita kieliä. Peruskoulukin oli kuuma peruna.
Pulaa osaajista
Toistaiseksi puheet osaamisen tarpeen tyydyttymisestä ovat olleet ennenaikaisia.
— Yksikään maa ei ole vielä päässyt tilanteeseen, jossa korkeakoulutettuja olisi niin paljon, ettei heille olisi työtä, Kalenius sanoo.
Ovatko korkeakoulutetut myös koulutustaan vastaavissa töissä? Kaleniuksen mukaan useimmiten kyllä. Korkeakoulutuksen vaikutus palkkatasoon ja työllisyyteen on selvä. Tällä hetkellä kokoaikaisessa työssä olevista palkansaajista 53 prosenttia on suorittanut korkea-asteen tutkinnon.
Vuosien 2017–2035 työvoimatarpeesta arviolta 56 prosenttia kohdistuu korkeakoulutettuihin. Korkean osaamisen ammattien osuus on Suomessa ollut 85 prosentin luokkaa kaikista työvoimapula-ammateista. Tekoälykään tuskin vie töitä, vaikka asiantuntijatehtävät voivat muuttua.
On olemassa riski, että Suomen asema kansainvälisessä työnjaossa kärsii. Jos halutaan pysyä teknologisen kehityksen kärjessä, se edellyttää lisää korkeakoulutettua työvoimaa.
Entä muiden alojen työvoimapula? Esimerkiksi lähihoitajista on huutava pula.
— Lähihoitajat ovat koulutukseltaan poikkeus pula-ammattien joukossa. Muuten ammattikoulutettujen työvoimapulassa on enemmän kyse siitä, millä hinnalla ollaan valmiita palkkaamaan, Kalenius sanoo.
Keitä ja minne?
Virallinen tavoite korkeakoulutettujen osuudelle on 50 prosenttia. Riittääkö Suomessa väkeä, joka tähän yltää? Laskeeko opetuksen taso, kun se laajenee? Ei ole suinkaan varmaa, että koulutuksen laajentuessa opiskelijoiden kapasiteetti heikkenisi.
— Meillä on eri väestöryhmien välillä suuria eroja siinä, kuinka pitkälle kouluttaudutaan. Yliopistoon jatkavat helpommin korkeakoulutettujen vanhempien lapset, Kalenius huomauttaa.
Muista taustoista tulevat usein jättävät pyrkimättä, vaikka valmistuisivat lukiosta tai ammattikoulutuksesta hyvin arvosanoin.
Samoilla linjoilla on kasvatustieteen professori Sonja Kosunen: opiskelijoiden akateemiset valmiudet eivät välttämättä heikkenisi. Toisaalta myöskään tasa-arvon lisääntyminen vain paikkoja lisäämällä ei ole varmaa. Varsinkin halutuimmilla aloilla keskiluokka saattaisi täyttää myös uudet paikat.
— On aika leveä lausunto, että halutaan yleisesti nostaa korkeakoulutettujen osuutta. Kaipaisin sävyjä keskusteluun: millaista koulutusta pitäisi lisätä, keitä pitäisi kouluttaa lisää ja mille aloille, sanoo Kosunen.
Perhetausta painaa
Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen selvitys (2022) osoitti, että todistusvalinta on lisännyt saman kevään ylioppilaiden osuutta sisään päässeistä. Uudistus ei kuitenkaan vaikuttanut sosiaaliseen liikkuvuuteen. Korkeakoulutus periytyy edelleen vahvasti, eikä valmennuskurssien tarjonta ole vähentynyt.
Kosusta kiinnostaa joukko, joka syystä tai toisesta jättää hakematta korkeakouluun, vaikka haluaisi sinne. Hakemiseen vaikuttaa myös tapa, jolla aikuiset ja media siitä puhuvat, professori arvioi.
— Välillä mediakertomusten välittämä kuva tuntuu kapenevan niin, että ainoat tavoiteltavat vaihtoehdot olisivat oikeustieteellinen ja lääketieteellinen ja että muut arvosanat kuin laudaturit olisivat turhia.
Osa nuorista pohtii, ettei ehkä hae minnekään, kun ei usko C:n papereidensa riittävän. Samalla on aloja, joiden aloituspaikat eivät täyty.
Perhetausta merkitsee opiskelijavalinnoissa sitä enemmän, mitä varhemmassa vaiheessa valikointi tehdään. Ylä- ja keskiluokan lapset saavat mallia ja tukea opiskelijaksi hakeutumiseen, muut tarvitsevat sitä esimerkiksi koulusta.
Todistusvalinnan, ensikertalaiskiintiöiden ja valtakunnallisen yhteishaun yhdistelmä ei ole hakijalle helppo rasti. Toisen asteen opinto-ohjaajien ja opettajien pitäisi kertoa eri vaihtoehdoista ja opastaa hakemisen käytännön kommervenkeissa.
Haaveet ja toiveet
Myös ammatillinen koulutus on tärkeää.
— Korkeakoulututkinnon merkitystä korostavasta puheenparresta tulee helposti vaikutelma, ettei toisen asteen ammatillinen tutkinto riittäisi. Monella alalla se on aivan riittävä koulutus, kunhan sille turvataan tarvittavat resurssit, Kosunen sanoo.
Tärkeää on myös säilyttää mahdollisuus hakeutua korkea-asteen opintoihin ammatillisen tutkinnon kautta.
Kosunen kaipaa keskustelua siitä, puhutaanko koulutustason nostossa aloituspaikkojen konkreettisesta lisäämisestä, valmistumisen edistämisestä vai molemmista.
— Jos yliopistoihin otetaan lisää opiskelijoita, myös henkilökuntaa on saatava lisää. Meillä on jo nyt kansainvälisiin huippuyliopistoihin verrattuna vähän henkilöstöä suhteessa opiskelijamääriin.
Jos opettajia ei tule lisää, henkilökunta ei jaksa venyä eivätkä opiskelijat saa riittävästi tukea. Korkeakoulussa opiskeleminen on kovaa työtä. Kosusta häiritsee se, että opiskelemaan pyrkivistä puhutaan kasvottomana massana.
— Kyseessä ovat oikeat ihmiset haaveineen, toiveineen ja taustoineen. Hakemiseen liittyvät myös tunteet ja käsitykset siitä, mikä juuri minulle on mahdollista.
Hitaat vaikutukset
Mietin itseäni, kun vuonna 1994 olin aloittamassa yliopisto-opintojani. En päässyt sisään ykkösvaihtoehtooni, mutta kakkosvaihtoehto osoittautui oikein hyväksi. Yliopistolla oli opettajia, kavereita ja yleiseen uteliaisuuteen kannustava ilmapiiri.
Syvän talouslaman jälkimainingeissa en uskonut koskaan saavani vakituista työtä. Silti halusin opiskella, ja niin näemmä halusi moni muukin ikätoveri, ennätyslukuihin asti. Vuoden 2020 mittauksessa vuonna 1975 syntyneistä 48 prosentilla oli korkea-asteen tutkinto — eli yllämme lähes kansalliseen tavoitteeseen. Ei se siis mahdotonta ole.
Koulutuspolitiikan vaikutukset ovat hitaita, Kalenius muistuttaa. Nyt tilanne on se, että vanhemmat ikäpolvet ovat nuoria koulutetumpia. Kun he eläköityvät, koko väestön koulutustaso tulee laskemaan OECD-maiden keskiarvon alle. Sille ei voida enää mitään.
— Kysymys kuuluu, päästäänkö sieltä takaisin keskitason yläpuolelle ja jos, niin millä aikataululla, Kalenius sanoo.
Vaikka 50 prosentin osuus saavutettaisiin, se ei välttämättä riitä. Muissa maissa koulutustaso jatkaa yhä nousuaan.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.
Yliopisto-lehti järjesti 29.9. Tiedekulmassa keskustelutilaisuuden Suomen koulutustasosta. Katso tallenne tilaisuudesta.
Rahaa ja aloituspaikkoja
Koulutus ja talous kulkevat käsi kädessä, taloustieteen professori, Laboren johtaja Mika Maliranta sanoo. Vahva julkinen talous mahdollistaa monipuolisen korkeakoulutusjärjestelmän, ja koulutus puolestaan kääntyy talouskasvuksi. Mitä vauraampi maa, sitä suurempi on yleensä korkeakoulutettujen osuus.
— Puhumattakaan siitä, että korkeakoulutuksella on talouteen liittymätön itsearvonsa.
Suomessa suosittiin pitkään talouskasvun tutkimuksessa kasvulaskentaa, jonka mukaan työvoiman rakenteella on vähäpätöinen merkitys kasvulle. Maliranta epäilee, että nämä laskelmat ovat saattaneet vaikuttaa koulutusleikkauksiin: on ehkä ajateltu, etteivät koulutuspanostukset ole tärkeitä.
Nykyaikainen taloustiede näkee koulutuksen investointina, joka vaikuttaa siihen, millaista teknologiaa yritykset ottavat käyttöön. Se riippuu suoraan siitä, millaista työvoimaa ne saavat.
Suomessa työvoiman teknologiset valmiudet ovat hyvät ja yritysten digitalisaatio korkealla tasolla, mutta työn tuottavuus on matalampi kuin näiden perusteella voisi odottaa. Sopeudumme edelleen Nokian ja sen alihankkijoiden romahdukseen, joka tuhosi paljon tuottavia työpaikkoja, Maliranta toteaa. Toipumista hidastaa nuorten ikäluokkien heikompi korkeakoulutusaste.
— Päätökset leikata korkeakoulujen aloituspaikkoja eivät olleet viisaita. Ne voidaan vielä korjata.
Ongelmaksi voi tulla, saadaanko korkeakouluihin pestattua riittävästi opettajia.
— Nopea rahan ruiskuttaminen ei riitä. On mietittävä, miten opetusta ja tutkimusta voidaan tehdä tehokkaammin. Kannattaa myös katsoa, mitä Ruotsissa ja Tanskassa on tehty yritysyhteistyön osalta, Maliranta vinkkaa.
Nuorten oppimiskykyyn koulutustason nosto tuskin kaatuu.
— Emme varmaankaan ole tyhmempiä kuin ruotsalaiset.
Tilastoharhojen vallassa
2000-luvun alussa kannettiin huolta ylikoulutuksesta. Se johtui suurelta osin 1990-luvun alun ammattikorkeakoulu-uudistuksesta, jossa opistotason tutkinnoista tuli ammattikorkeakoulututkintoja. Samalla niiden luokitus nousi yliopistojen kanditutkintojen rinnalle alemmiksi korkeakoulututkinnoiksi.
— Kun ammattikorkeakoulututkinnot piirrettiin mukaan korkeakoulutuksen käppyröihin, näytti siltä, että korkeakoulutusta on laajennettu paljon. Tosiasiassa koulutettavien sairaanhoitajien ja insinöörien määrät eivät kasvaneet, eikä heidän koulutuksensa pidentynyt, selittää OKM:n neuvotteleva virkamies Aleksi Kalenius.
Aiemmin opistotason tutkinnot luokiteltiin alimman korkea-asteen tutkinnoiksi. Sillä tasolla ei Suomessa enää kouluteta, mutta kansainvälisissä vertailuissa myös alin aste lasketaan mukaan.
Keskustelua vääristi toinenkin harha. Korkeakoulutettujen tilastointi tehdään työvoimatutkimuksen perusteella. Matalasti koulutetut vastaavat tutkimuskyselyihin harvemmin kuin korkeakoulutetut. Kun työvoimatutkimuksen metodologia muuttui, tämä karu totuus paljastui.
Eikö Suomessa todella huomattu, millaisia koulutuspoliittisia päätöksiä muissa maissa tehtiin?
— Tavoitteet ovat Suomessakin olleet jo kauan korkealla, niiden eteen ei vain tehty toimenpiteitä.
Edellinen hallitus lisäsi 12 000 korkeakoulupaikkaa. Opetus- ja kulttuuriministeriö arvioi, että tarvetta olisi vielä ainakin 15 400 aloituspaikalle.