Kuvittele, että olisit hakemassa korkeakouluun kevään 2022 yhteishaussa ja etsit tätä varten tietoa eri koulutusaloista hakukoneen avulla.
Ennen yhdenkään korkeakoulun kotisivua hakukone tarjoaa valmennuskursseja juuri sinua kiinnostavalta koulutusalalta. Valmennuskursseja myyvien yritysten verkkosivut esittelevät sinulle hakukohteita ja valintakriteereitä firman työntekijöiden johdattelevien kommenttien kera. Lisäksi verkkosivut tarjoavat mainoksia henkilökohtaisesta lisävalmennuksesta hakemasi oppiaineen pääsykokeisiin mutta myös ylioppilaskirjoituksiin.
Uskaltaisitko jättää klikkailematta relevanteilta vaikuttavia tarjouksia valmennuskursseista? Puheet opiskelupaikoista käytävästä kovasta kilpailusta kun kolkuttavat ankarasti takaraivossasi.
Suomalaisten korkeakoulujen opiskelijavalintajärjestelmässä pääsykokeiden merkitys oli pitkään suuri ja koski laajaa joukkoa. Tilanne on muuttunut viimeisten vuosien aikana. 2010-luvun lopulla toteutetun opiskelijavalintauudistuksen keskeisiä muutoksia ovat olleet valtakunnallinen hakujärjestelmä eli yhteisvalintaan siirtyminen monilla aloilla, ensikertalaiskiintiö ja todistusvalinnan painottuminen.
Opiskelijavalintauudistus tuottaa uudenlaisia eriarvoistumisen mekanismeja. Se voi rakentaa esimerkiksi aiempaa suurempia hierarkioita korkeakoulujen ja koulutusalojen välille. Syynä on, että eri yliopistojen samat koulutusalat tulevat sisäänpääsypisteiden perusteella vuosittain pisteytetyiksi suosituimmuudessa ja kilpailullisuudessa suhteessa toisiinsa aiempaa selvemmin. Toisaalta tämä helpottaa monen hakijan mahdollisuuksia hakeutua toivomalleen alalle jossakin yliopistoistamme.
Kokonaisuutena uudistusta on kuitenkin arvosteltu laajalti niin hakijoiden ja heidän vanhempiensa, tutkijoiden kuin korkeakoulujenkin suunnalta. Mistä kritiikissä on oikein kyse ja miten uusi järjestelmä eriarvoistaa hakijoita?
Ensikertalaiskiintiön yllättävät vaikutukset
Helsingin Sanomien mielipidepalstalla kolme humanistisen tiedekunnan opiskelijaa kuvasi taannoin pandemia-ajan vaikutuksia opiskeluunsa muun muassa seuraavalla tavalla: ”Menetimme korkeakouluhaussa elintärkeät ensikertalaispaikkamme, opiskeluvuosien kokemukset sekä mielenterveytemme.”
Kirjoituksessa rinnastuvat pysäyttävällä tavalla opiskeluvuosien kokemukset, mielenterveys ja ensikertalaisuus korkeakouluhaussa.
Opiskelijavalintauudistuksen myötä ensikertalaisuus on saanut suuren painoarvon ja vaikuttaa selvästi nuorten elämänkulkuun. Ensikertalaiskiintiö on muovannut vahvasti hakijoiden ajattelumalleja korkeakoulupaikkojen vastaanottamisesta.
Vaarana on, että nykymallin seurauksena syntyy uudenlainen joukko nuoria, jotka eivät vastaanota myönnettyä ja “ei-kaikkein-toivotuinta” opiskelupaikkaa.
Nuoret eivät ole siis välttämättä lainkaan opiskelemassa, töissä tai harjoittelussa. Sen sijaan he valmistautuvat kotona seuraavan kevään pääsykokeisiin tai ylioppilaskirjoitusten uusintaan, jos se vain on taloudellisesti mahdollista. Toisin sanoen nuoren perhetausta ja taloudellinen asema määrittää yhä enemmän tarjolla olevia vaihtoehtoja.
Nykytilanne tuskin oli opiskelijavalintauudistuksen tavoitteena. Aiemmassa mallissa monet ottivat vastaan edes jonkin opiskelupaikan ja suorittivat korkeakouluopintoja valmistautuessaan seuraavan vuoden opiskelijavalintaan. Nyt näin ei useinkaan tehdä ensikertalaisuuden varjelemiseksi. On syytä myös olettaa, että tämä ilmiö on yhteiskuntaluokittunut.
Todistusvalinnan painottaminen uhkaa lukion yleissivistävää roolia
Eniten julkista keskustelua herättänyt uudistuksen osa on ollut todistusvalinnan painottaminen opiskelijavalinnassa.
Lukuisat tutkijat, opettajat, vanhemmat ja nuoret ovat olleet huolissaan siitä miten todistusvalinnan painottaminen vaikuttaa eri oppiaineiden rooliin kurssivalinnoissa, mikäli korkeakouluhaun valintakriteerit ovat vahvasti mielessä jo heti lukion alkuvaiheessa.
Kenttätutkimusjaksoilta lukioiden arjesta muistan, kun ensimmäisen vuoden opiskelijoiden muodostama jono luikerteli pitkin lukion käytävää. Suuren osallistujamäärän vuoksi pitkän matematiikan ykköskurssi järjestettiin koulun auditoriossa. Moni oli valinnut sen ihan vain varmuuden vuoksi ja korkeakouluvalintaa silmällä pitäen. Mitä tapahtuu lukiokoulutuksen yleissivistävälle roolille tällaisessa tilanteessa?
Se, miten pysyväksi tällaiset melko arkiset mutta järeät muutokset jäävät ja mitä ne tarkoittavat koulutuksellisen eriarvoisuuden näkökulmasta selviävät vasta tulevien vuosien aikana. Selvää kuitenkin on, että esimerkiksi pitkän matematiikan ja tiettyjen luonnontieteellisten reaaliaineiden painottaminen todistusvalinnan pisteissä lähes alalla kuin alalla ohjaa siihen, etteivät nuoret välttämättä entiseen tapaan valitse tiettyjä reaaliaineita kurssitarjonnasta.
Uudenlaisia valmennuskursseja maksukykyisille
Todistusvalinnan painottamisen ja ensikertalaiskiintiön käyttöönoton avulla on ollut tarkoitus vähentää opiskelijoiden käyttämää aikaa pääsykokeisiin valmistautumisessa. Sipilän hallitus ajoi vahvasti mallia, jossa pitkäkestoista valmentautumista vaativista pääsykokeista tulisi pyrkiä luopumaan. Tavoitteena oli samalla pienentää jo 1970-luvulla alkaneen pääsykoevalmennuksen merkitystä.
Näin ei käynyt. Pääsykoevalmennusta on tarjolla edelleen paljon ja sen rooli ei suinkaan ole vähentynyt. Valmennuskurssien määrissä ei ole tapahtunut muutosta niin sanotuilla statusaloilla, kuten lääketieteessä ja oikeustieteessä, verrattuna aikaan ennen opiskelijavalintauudistusta.
Rinnalle on sen sijaan syntynyt uusi abikurssituksen ja yhdistelmävalmennuksen kenttä, joka ennen uudistusta oli vielä marginaalisen kokoinen. Yhdistelmävalmennuksissa valmistaudutaan ensin ylioppilaskirjoituksiin ja sitten pääsykokeisiin tietylle alalle. Todistusvalinnan tulokset kun saapuvat vain joitain päiviä ennen pääsykokeiden pitämistä.
Erilaisten valmentavien kurssien kokonaismäärä on kilpailluimmilla aloilla lähes tuplaantunut opiskelijavalintauudistuksen aikana, kun lukiolaisille nykyisin kohdennettu valmennus lasketaan mukaan.
Valmennus on valumassa ja sitä markkinoidaan aggressiivisesti myös perusopetuksen puolella. Lukiovaiheen lisäkoulutusta kauhisteltiin avoimesti vielä muutama vuosi sitten, muttei juurikaan enää.
Yritykset voivat tarjota omia lupauksiaan varsin vapaasti esimerkiksi tuoden esille julkisen koulutusjärjestelmän olevan jollain tavoin “rikki” ja siksi nuoret tarvitsevat lisävalmennusta opintoihinsa. Tämä on klassinen tapa perustella maksullisen lisäkoulutuksen tarve kuluttajille.
Yritykset eivät enää tarjoakaan ainoastaan ”rikastavaa” koulutusta eli esimerkiksi lisää taitoja pääsykoevastaustekniikkaan. Ne tarjoavat myös ”korjaavaa” koulutusta eli lupaavat auttaa opiskelijaa saamaan parempia tuloksia ylioppilaskokeista.
Miksi yrityksen tarjoama lisävalmennus julkisen koulujärjestelmän päättökokeisiin kurssifirman kouluttajan ohjaamana olisi kuitenkaan parempi tai tehokkaampi valmistautumiskeino kuin aineenopettajan johdolla opiskeleminen lukiossa?
Markkinointi ja sankaritarinat vääristävät todellisuutta
Suuri kysymys on miten rahan rooli hakeuduttaessa korkea-asteelle muovaa eri hakijoiden todellisia mahdollisuuksia saada opiskelupaikka? Kurssien markkinointi nojaa siihen, että kuka hyvänsä voisi olla valmennuskurssin tai abikurssin mahdollinen asiakas. Tosiasiassa kursseille osallistuminen on taloudellisesti mahdollista vain rajalliselle joukolle.
Valmennuskurssien ja taloudellisen eriarvoisuuden yhteys voi toki olla myös toisenlainen. Voisiko valmennus toimia tukena niille hakijoille, jotka eivät ole saaneet perheen sunnuntailounailla “kielikylpyä” akateemisesta maailmasta? Voisivatko valmennuskurssit toimia kompensaationa samaan pääsykokeeseen asteleville työväenluokkaisesta perhetaustasta ponnistaville nuorille?
Valmennusta ovat tähän asti onnistuneesti hyödyntäneet ensisijaisesti keskimäärin hyväosaisemmista taustoista tulevat hakijat. Heidän vanhempansa ja sukulaisensa ovat usein osallistuneet valmennuskurssien kustannuksiin.
Sen sijaan ei-akateemisista taustoista tulevat kurssittautujat ovat tyypillisemmin kattaneet kustannukset työssäkäynnillä tai lainoilla. Näin ollen väite siitä, että valmennuskurssitus tukisi ensisijaisesti kilpailussa heikommista lähtökohdista tulevia hakijoita, ei saa tukea. Valmennuskurssit pikemminkin vaikuttavat tuottavan lisää etumatkaa hyväosaisista taustoista tuleville hakijoille.
Mikäli puhetavat lukiolaisuudesta korostavat kiristynyttä kilpailua ja entistä varhaisempia päätöksiä opiskelualan suhteen, on aika lailla merkityksetöntä, miten asioiden näissä puitteissa ”pitäisi” olla, eli miten opiskelijavalintojen on hallinnollisesti ajateltu toteutuvan.
Osa nuorista saattaa jättää hakematta toiveidensa opiskelupaikkaa, koska kokee mahdottomaksi selviytyä opiskelijavalinnoista ilman lisävalmennusta. Samalla tila maksulliselle valmennukselle vain kasvaa, kun toinen osan nuorista hakeutuu niiden pariin ”varmuuden vuoksi” ja nykymallissa jopa jo lukioaikana.
Kun julkinen keskustelu pyörii lähinnä lääketieteellisen tiedekunnan opiskelijavalinnan ja ällän papereiden ympärillä, osa hyvänkin todistuksen saaneista saattaa jättää kokonaan hakematta opiskelupaikkaa. Kaikille aloille korkeakouluissa ei kuitenkaan tarvita ”ällän papereita”. Tätä tilannetta ei juuri tuoda esille media-artikkeleissa, joissa mässäillään erilaisilla sankaritarinoilla hakupainealoilta.
Aikeet opiskelijavalintauudistuksen taustalla ovat olleet oletettavasti tasa-arvon kannalta hyvät, mutta tosiasiassa nykyjärjestelmä eriarvoistaa uusilla tavoilla. Nuoret eivät tee valintojaan vain virkahenkilöiden piirtämien kaavioiden ja taulukoiden pohjalta, vaan mielikuvien ja puskaradiopuheiden valossa. Opiskelijavalintojen uudistamisesta tulisikin viestiä uudella tavalla. Tässä myös medialla on oma vastuunsa.
Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Mustread Akatemiassa 30. maaliskuuta 2022.