Luentosalin puheensorinassa kuuluu japania, kiinaa, ruotsia, portugalia ja englantia. Helsingin Siltavuorenpenkereelle on kerääntynyt joukko virkamiehiä, opettajia, rakennusammattilaisia ja tutkijoita. Joka ryhmällä on ongelma, joskin erilainen.
Kanadalaisia askarruttaa tiedonkulku rakennustyömailla, ruotsalaiset tahtoisivat uudistaa perusterveydenhoidon. Japanilaiset taas miettivät, miten maanjäristyksistä kertynyt kokemus saataisiin välittymään sukupolvilta seuraaville.
Rhodesin yliopistosta Etelä-Afrikan Grahamstownista saapuneet professori Heila Lotz-Sisitka ja jatko-opiskelija Tichaona Pesanayi pohtivat keinoa, jolla voisi järkeistää pienviljelijöiden vedensaantia köyhällä maaseudulla.
— Viljelijäyhteisön jäsenet ovat jo vanhoja, 70–80-vuotiaita. Heidän vesipumppunsa hajosi kaksi vuotta sitten, eikä siitä vastaavaa paikallishallintoa kiinnosta korjata sitä, Pesanayi kertoo.
— Viime vuodet vanhukset ovat joutuneet kantamaan veden viljelyksilleen. Nyt he pohtivat mahdollisuutta varastoida sadevettä tai parantaa viljelymaan kosteudensidontaa.
Rikkinäisen eteläafrikkalaisen vesipumpun luota on aika pitkä matka ruotsalaisiin terveyskeskuksiin. Miten yhdestä luentosalista voisi löytyä ratkaisuja näin monimuotoisiin ongelmiin? Kuinka tiede voisi helpottaa ikääntyvän viljelijän elämää?
Kyse on muusta kuin konkreettisista neuvoista, ainakin tässä vaiheessa. Muutoslaboratoriokurssilla etsitään työkaluja, joilla yhteisö voi löytää hyvän ratkaisun itse.
TUNNISTA MALLI
Käyttäytymistieteellisen tiedekunnan Cradle-yksikön järjestämä Muutoslaboratoriovetäjien kurssi perustuu professori Yrjö Engeströmin kehittämään interventiomalliin. Sen ytimessä on ongelmien analysointi ja purkaminen keskustelun ja tutkimuksen kautta. Nyt on meneillään viikon kurssin kolmas päivä.
Engeström puhuu luennollaan menneisyyden haltuunotosta.
— Monet toimintamallit periytyvät kaukaa. Muutosta varten ne on syytä avata alkuperiään myöten, Engeström huomauttaa.
Hän ottaa esimerkin 1980-luvulla tutkimistaan siivoojista, jotka olivat lyyhistyä työtaakkansa alla. Heidän perimmäinen ongelmansa oli liiallinen tunnollisuus. Naisvaltainen siivoojajoukko yritti siivota toimistoja samalla tarkkuudella kuin heidät oli lapsina opetettu siivoamaan kotonaan. Aikataulut oli kuitenkin laskettu suurpiirteisemmän käsittelyn mukaan.
Myös yksittäisissä työtavoissa oli jäänteitä menneestä.
— Kun siivoojat imuroivat, he aloittivat yleensä huoneen perimmäisestä nurkasta ja etenivät takaperin kohti ovea, Engeström kuvaa.
— Kun ihmettelin tätä tapaa, rouvat hoksasivat, että se periytyi ajalta, jolloin he luuttusivat lattiat. Silloin oli riski jäädä märän lattian vangiksi nurkkaan.
KUKA JOHTAA?
Toiminnan tehostamiseen tähtäävien interventioiden kautta tehty tutkimus on osa toiminnan teoriaksi kutsuttua suuntausta, joka on maailmalla kovassa nousussa.
Juuri Engeströmin maine toiminnan teorian kehittäjänä on houkutellut paikalle muun muassa eteläafrikkalaiset.
— Tämä on kiinnostava, maalaisjärjellä ymmärrettävä lähestymistapa, jossa ratkaisuja haetaan yhteisöstä itsestään, Lotz-Sisitka kommentoi.
Kiinnostuksen kasvusta kertoo myös Engeströmin väitöskirjasta, vuonna 1987 julkaistusta Learning by expanding -teoksesta vastikään otettu, Cambridge University Pressin julkaisema uusi painos. Engeströmin mukaan se oli pakko ottaa, ennen kuin piraattiversiot leviäisivät kaikkialle.
Muutoslaboratorio selvästi kiinnostaa ihmisiä. Mutta mitkä ovat menetelmän heikkoudet?
— Suhde johtoon on aina hienovarainen kysymys, Engeström vastaa.
Koska interventioissa pyritään saamaan kaikkien äänet kuuluviin, johtajaa ei kannata istuttaa jokaiseen keskusteluun duunareiden kanssa.
— Toisaalta johto kannattaa pitää osittain mukana tai muuten se ei sitoudu lopputuloksiin.
Entä ne työyhteisöjen kesto-ongelmat, nimittäin ajan, rahan ja resurssien puute? Miten interventiolla voi vaikuttaa niihin?
— Usein kyse on vain puolustusmekanismeista. Meidän on pakko päästä niitä syvemmälle, muuten interventiosta ei ole hyötyä. Ensin katsotaan, mihin päästään toimintaa kehittämällä. Sen jälkeen mietitään resursseja.
Voi olla, että jo työtapojen ja siten ajankäytön tehostuminen antaa entistä paremmat mahdollisuudet käyttää muita resursseja oikein.
AASIAN IHME
Yksi muutoslaboratorion kiinnostavimmista ryhmistä on saapunut Taiwanista. Maan koulutuspolitiikan uudistamista ajava professori Peiying Chen oli tuonut mukanaan Siltavuorenpenkereelle Taipein korkean opetusvirkamiehen, lukion rehtorin ja opiskelijoiden asiaa ajavan kansalaisjärjestön edustajan.
Tavoitteena on löytää keinoja, joilla maan toisen asteen koulutuksen jäykkää opetussuunnitelmaa voitaisiin uudistaa ja korkeakoulujen sisäänpääsytapaa muuttaa.
— Maailma muuttuu nopeasti ja koulun pitäisi muuttua sen mukana, Chen kertoo.
Vaikka joukkio on tavoitteesta yksimielinen, käytännön toteutus ei ole helppoa. Syynä ovat Taiwanin ylioppilaskirjoituksia vastaavat loppukokeet.
— Lukio-opetus on optimoitu kokeita varten. Jos koulu poikkeaa linjasta, se saattaa asettaa oppilaansa muiden koulujen oppilaita heikompaan asemaan, Chen kuvaa.
Aasian koulutusihmettä ei tahdota vaarantaa äkkinäisillä siirroilla. Nuorille loppukoe on elämän ja kuoleman kysymys — eikä juuri tätä rennompi heidän vanhemmilleen.
— Meidän täytyisi löytää ratkaisu, jossa uudistus voitaisiin tehdä tulosten heikentymättä, professori miettii.
JÄLLEEN PELLOLLA
Viikon kestäneen kurssin jälkeen ryhmät hajaantuvat maailmalle toteuttamaan interventioitaan. Noin kuukautta myöhemmin Pesanayi kertoo Skype-keskustelussa aloittaneensa jo työt viljelijöiden parissa.
— Alku ei ollut helppoa. Viljelijät odottivat yliopiston avustavan heitä tai ottavan hankkeen johdettavakseen. Vei aikaa selittää, että heidän pitää löytää ratkaisut itse.
Vertailu muihin viljelijäyhteisöihin kertoo, että vastaavista tilanteista on selvitty. Nyt pitää vain miettiä, mistä ratkaisua aletaan hakea.
Helsingin kurssia Pesanayi kehuu käytännönläheiseksi. Lisäksi sen kautta sai hyviä yhteyksiä tutkijoiden kansainväliseen verkostoon.
— Tutustuin juuri japanilaiseen ryhmään, joka oli tehnyt intervention iäkkäiden viljelijöiden parissa. Heidän ongelmansa olivat erilaisia, mutta tavassa lähestyä erityisesti iäkkäitä naisia oli paljon hyviä ajatuksia, jotka varmasti helpottavat työtäni Etelä-Afrikassa.
Helsingin yliopiston tutkijat myös konsultoivat interventiota etänä.
— Keskustelemme usein käytännön toteutuksesta. Suomalaisten mielestä tapaamisemme viljelijöiden kanssa venyvät, mutta täällä keskustelukulttuuri on erilainen, Pesanayi toteaa.
Jäämme odottamaan, miten metodi muuttuu keinoksi jaksaa maatyön arkea.
Mikä Hesarissa muuttui?
Kaikkien aikojen toinen muutoslaboratorio järjestettiin vuonna 1996 Helsingin Sanomien kotimaan toimituksessa. Siihen osallistui silloin toimittajana työskennellyt, nyttemmin päätoimittajaksi edennyt Antero Mukka.
— Se oli pitkä prosessi. Vetäydyimme kymmenkunta kertaa isolla porukalla pohtimaan iltavuorojen tilannetta. Työtä videoitiin kymmeniä tunteja.
Toimitus oli tuolloin siirtymässä vanhasta paperitaitosta tietokonetaittoon. Siirto uudisti toimituksen iltavuoroja, ja ihmisten työnjako oli hakusessa.
Toimitus jaettiin interventiossa tiimeihin, jotka tekivät vuoroja aina yhdessä. Iltavuorojen työnjako selkiytyi.
— Hyvä muisto siitä jäi. Ehkä muutoslaboratorion kaikuja on edelleen toimituksen rutiineissa, Mukka tuumii.
Hän ei kuitenkaan enää tilaisi interventiota toimitukseen. Nykytahdilla ei olisi aikaa yhtä perusteelliseen töiden ja käytäntöjen läpikäyntiin.
— Ja ehkä sama vaikutus olisi saatu aikaan myös vähän vähemmän teoreettisella lähestymistavalla.
Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.