”Vaikka on puhuttu, että Suomessa ollaan hyvin pitkällä tässä digikoulussa, niin kyllähän etäopetusaika osoitti, ettei välttämättä oltukaan, mutta nyt oli pakko ottaa digi käyttöön. Eli ei se käytännössä ole kuitenkaan ollut ihan sillä tasolla kuin on ajateltu, niin olihan se sokki.”
Sitaatti on peräisin toukokuussa 2020 tekemistämme tutkimushaastatteluista. Kouluissa oli siirrytty muutama kuukausi aikaisemmin lähiopetuksesta etäopetukseen vain päivien varoitusajalla. Opettajat ja oppilaat ottivat nopeasti haltuun erilaisia etäopiskeluun sopivia alustoja ja sovelluksia. Digiosaaminen vahvistui ja rohkeus teknologian hyödyntämiseen opetuksessa kasvoi.
Koronan edesauttama digiloikka toteutui vain osittain. Teknologian käytön pedagoginen soveltaminen luontevana ja monipuolisena osana opetusta on edelleen haasteellista useimmille opettajille. Peruskoululaiset eivät saa riittävästi valmiuksia oppiaine- ja arkitiedon yhdistämiseen, monimutkaisten ongelmien ratkaisuun, uutta luovan teknologian käyttöön tai yhteisölliseen tiedonrakentamiseen.
Teknologia ei ole läsnä arjessamme vain välineinä vaan myös tavassamme hahmottaa ja rakentaa maailmaa. Tekoäly, algoritmit ja koodit vaikuttavat lähes kaikilla elämän osa-alueilla. Täysivaltainen rooli yhteiskunnassa vaatii sen teknologisten ulottuvuuksien laaja-alaista ymmärrystä ja ennen kaikkea taitoja teknologian soveltamiseen. Tästä syystä opettajan rooli digitalisaatiokehityksen asiantuntijana nopeasti muuttuvassa maailmassa on keskeinen.
Growing Mind -hankkeemme ensimmäiset politiikkasuositukset tarjoavat ratkaisuja oppilaiden teknologiataitojen kehittämiseen ja opettajien osaamisen vahvistamiseen.
Nykytilanne eriarvoistaa oppilaiden oppimismahdollisuuksia
Kouluissa painitaan osittain samojen haasteiden parissa kuten kymmenenkin vuotta sitten. Toimimattomat verkkoyhteydet, laitteet ja ohjelmistot sekä kehittämiseen tarvittavan ajan puute vaikeuttavat opettajien digipedagogisen osaamisen kehittymistä.
Osa opettajista kokee epävarmuutta ja jopa pelkoa digitaalista teknologiaa kohtaan. Opettajien digitaalisen osaamisen kehittäminen painottuu pääosin välineiden ja ohjelmistojen hallintaan, sisältöjen tuottamiseen tai valmiiden sisältöjen käyttöön. Digitaalisia sovelluksia käytetään kouluissa lähinnä perinteisten tehtävien tekemiseen.
Teknologia on kuitenkin muokannut merkittävästi myös luovia prosesseja. Uusia ratkaisuja niin arkisiin haasteisiin kuin globaaleihin, monimutkaisiin ongelmiin kehitetään uutta luovia teknologioita hyödyntäen. Soveltavien teknologioiden, kuten esimerkiksi robotiikan käyttöä tai ohjelmointia treenataan kouluissa aivan liian vähän.
Vahva teknologiaosaaminen on jokaisen oppijan oikeus. Koulun tulisi antaa hyvät lähtökohdat ja perusvalmiudet tulevaisuuden osaajille, jotka ymmärtävät, uskaltavat ja osaavat käyttää eri teknologioita luovasti osana yhteisöllistä tiedonmuodostusta. Nyt näin ei ole ja vallitseva tilanne eriarvoistaa oppilaiden mahdollisuuksia oppimiseen.
Mitä toimenpiteitä tarvitaan tilanteen muuttamiseksi?
Opettajien digipedagogisen osaamisen kehittäminen edellyttää toimenpiteitä sekä poliittisilta päättäjiltä, virkamiehiltä, kouluilta että opettajilta itseltään. Osaamisen kehittämistä tukevien toimintamallien ylläpitämiseen ja edelleen kehittämiseen tulisi satsata sekä valtion tasolla että kunta- ja koulukohtaisessa toiminnassa.
Opettajat tarvitsevat koulun arjessa tapahtuvan jatkuvan oppimisen lisäksi digipedagogista täydennyskoulutusta ja konkreettisia mahdollisuuksia ja aikaa osallistua digitalisaatioon liittyvään ammatilliseen erikoistumiskoulutukseen. Kyse on viime sijassa taloudellisista resursseista, joita poliitikot jakavat niin valtakunnallisella kuin kunnallisella tasolla.
Opettajia ei voida täydennyskouluttaa ilman siihen tarjottuja taloudellisia resursseja. Hyvin käynnistyneiden, jatkuvaa oppimista tukevien toimintamallien päättyminen rahoituksellisista syistä horjuttaa opettajien uskoa osaamisen kehittämisen merkityksellisyyteen. Tästä yhtenä esimerkkinä on tutoropettajatoiminta, jota ollaan ajamassa alas resurssien puutteessa, vaikka opettajat olivat juuri alkaneet omaksua uuden toimintatavan osana jatkuvaa osaamisen kehittämistä.
Koulun uudistuminen vaatii opettajien asiantuntijaroolin vahvistamisen ohella toimintakulttuurin kehittämistä tukevaa rohkeaa ja näkemyksellistä muutosjohtajuutta. Keskeistä on eri tason toimijoiden halu ymmärtää koulun toimintaa digitalisoituvan yhteiskunnan viitekehyksessä.
Kyse ei ole siis vain teknisistä taidoista tai niiden puutteesta. Opettajien digipedagogisen osaamisen syventäminen ei onnistu loikkaamalla vaan vaatii pitkäjänteistä, systemaattista ja monipuolista osaamisen kehittämistä. Tässä tärkeänä tukena ovat kollegat, kuten digitutor-opettajat, sekä erilaiset verkostot.
Oppilaiden valmiuksia arkitiedon ja oppiainekohtaisen tiedon yhdistämiseen, ongelmanratkaisuun, luovaan teknologian käyttöön tai yhteisölliseen tiedonrakentamiseen voidaan parantaa varsin konkreettisilla keinoilla.
Esimerkiksi oppiainerajat ylittävissä pelijameissa oppilailla on mahdollisuus osallistua yhteiseen projektiin ideoimalla, piirtämällä, animoimalla, koodaamalla tai suunnittelemalla ääniä. Työskentelyssä harjoitellaan monipuolisesti ongelmanratkaisutaitoja, yhdistetään arki- ja oppiainekohtaisia tietoja ja opitaan tekemään yhteistyötä.
Myöskään oppilaiden omaa teknologista asiantuntemusta ei kouluissa hyödynnetä vielä riittävästi. Luokkakavereiden tai opettajien auttaminen esimerkiksi tutoroppilaan roolissa on motivoiva kokemus, joka innostaa oman asiantuntijuuden kehittämiseen.
Osallistava teknologinen kulttuuri luo kouluun opettajien ja oppilaiden väliseen kunnioitukseen perustuvaa ilmapiiriä, joka tukee koko koulun kasvua yhteisöllisessä tiedonrakentamisessa ja ongelmanratkaisussa.
Käsityö tukee erityisen monipuolisesti luovien teknologioiden soveltamista ja soveltuu oppiaineita yhdistävään tekemiseen. Konkreettinen tekeminen tuo nykypäivän kompleksiset haasteet käsin kosketeltavaksi ja rohkaisee ratkaisujen kokeilevaan tutkimiseen. Tutkimukset ovat osoittaneet, että ohjelmointia ja robotiikkaa hyödyntävät keksintöprojektit soveltuvat hyvin oppimiskyvyltään erilaisille lapsille ja nuorille. Olennaista on oppilaiden innostuksen, uteliaisuuden ja luovuuden sytyttäminen.
Tiina Korhonen toimii yliopistonlehtorina, Kati Sormunen varhaiskasvatuksen yliopistonlehtorina ja Lennu Juurola projektipäällikkönä Helsingin yliopiston Kasvatustieteellisessä tiedekunnassa.
Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran 24. syyskuuta 2021 Mustread Akatemiassa.