Valmistuin maisteriksi lokakuussa 2020. Meitä oli paljon: Helsingin yliopistossa suoritettiin vuoden 2020 loppuun mennessä ennätysmäärä ylempiä korkeakoulututkintoja, 4 168.
Maisterisumaa ei selittänyt pandemian tuoma poikkeustila, joka monien kohdalla pikemminkin hidasti kuin ripeytti etenemistä. Syynä oli tutkintorakenteiden uudistuksen tuoma takaraja: jollei vanhojen rakenteiden mukaista tutkintoa saanut kauhottua 18.12.2020 mennessä, yli 10 vuotta vanhemmat opintokokonaisuudet murenivat olemattomiksi.
Yleensä jaan kalmanlinjoja työni puolesta toisille. Nyt piti pudistaa apina omasta selästä ja unohtaa vanhat kipuilut. En pyytänyt opintovapaata Yliopisto-lehdestä, joten protestanttista etiikkaa tuli vaalittua käyttämällä vuoden 2020 lomat, ylityövapaat ja viikonloput pääosin opiskeluun. Toimituspäällikön työ on onneksi opettanut tehtävien rytmittämistä ja paineensietoa. Koronan tyhjentämä vapaa-ajan kalenteri auttoi sekin osaltaan.
Paras tutkielma on valmis tutkielma
Moni ystävä ja tuttu on väitöskirjavaiheessa tai jo tohtorinhattu kainalossaan. Itse istahdin graduseminaariin syksyllä 2019 lasteni ikäisten nuorten pariin. Opin paljon uutta toisten aiheista ja poliittisen historian nykytutkimuksesta. Tutkimusmenetelmäkurssi oli silkkaa nautintoa — tätä en 1990-luvulla olisi uskonut.
Ehdimme käydä seminaarit melkein loppuun, ennen kuin korona tyhjensi kampukset ja siirsi opinnot verkkoon. Suren niiden puolesta, joiden on ollut pakko suorittaa kaikki tähänastiset opintonsa etänä. Se ei ole sama asia.
Professori Pauli Kettunen antoi palautetta, innosti keskusteluun ja jakoi ideoita, joiden avulla kirjoittajien tie selkiytyi. Kaikkia kunnioittavan ja ajatuksille avaran ilmapiirin luomisesta voisi itse kukin ammentaa oppia.
Tutkimusseminaari pakotti tuuttaamaan osan keskeneräisistä mietteistä luettavaan muotoon. Nuorempi minä ei kestänyt ajatusta huonosta gradusta. Vanhempi päätti, että paras tutkielma on valmis tutkielma.
Opintopisteitä kellarista
Opintoneuvojat ja tutkijat venyivät auttaessaan meitä paluumuuttajia, jotka ähkimme opintojen korvaavuuksien ja sähköisten lomakkeiden parissa. 1990-luvulla kirjoittamani ensimmäinen seminaariesitelmä löytyi oppiaineen kaapista. Hyvä niin, koska oman kappaleeni olin joko tuhonnut tai työntänyt niin syvälle kellariin, ettei arkeologintaitoni riittänyt sen etsintään.
Taideyliopiston koordinaattori oli sitkeämpi ja todellakin kaivoi opintotietoni kellarista. Tulipa viimein mustaa valkoisella myös lyhyeksi jääneestä taidekokeilusta, josta napsahti tiskiin yksi tutkinnon sivuaineista. Tai tutkintojen: myös kandi piti saada alta pois. Se olisikin kannattanut paketoida jo aikanaan, kun opintopisteitä ja sivuaineita oli laarissa yllin kyllin. Vastaavia mammutteja ei enää uusien, rajattujen opintorakenteiden kaudella synny.
Paljon marinaa digitaitokurssista
Yksi asia ärsytti. En voinut ymmärtää, miksi yli 20 vuotta yliopistolla työskennelleen piti suorittaa fukseille suunnatut opiskelijan digitaidot -kurssit. Eikö digi-ihmisyyttään voisi osoittaa vaihtoehtoisesti, vaikka tutustuttamalla graduryhmäläiset Yliopisto-lehden digi-ilmeeseen?
Ei voinut. Kertasin, miten kirja lainataan kirjastosta, kuinka asiakirjan sivut numeroidaan ja millä välttää kalastelupostien konnankoukut. Mieheni totesi: ”Et valittanut gradusta vaan kirjoitit sen. Opiskelijan digitaidoista tuli marinaa senkin edestä.” Myönnetään.
Kesälomalla pänttäsin juridiikkaa ja tilastotiedettä vain hieman maristen. Varsinkin oikeustiede haastoi ja antoi — vaikeaa mutta mielenkiintoista.
Arvosana kiinnostaa äitiä, ei pomoa
Muutama päätös helpottaa tutkielman tekemistä. Viisainta on valita aihe, josta on kiinnostunut ja johon liittyvää kirjallisuutta joka tapauksessa lukee. Jos keksii uuden näkökulman, on jo pitkällä. Kannattaa vaientaa sosiaalinen media ja itsekritiikki ja alkaa kirjoittaa. Arvosana kiinnostaa ehkä äitiä, ei työnantajia. Opettajilta saa apuja, kun kehtaa kysyä.
Saatoin kirjoittaessani jopa vähän innostua. Ajatukset pursuilivat välillä ulos historiamonologeina. Miehen lasittuneesta katseesta saattoi päätellä, milloin sanapari ”vuosi 18” alkoi jo olla liikaa. Hän olisi päässyt vähemmällä, jos olisin kertonut hankkeestani laveammin kodin ulkopuolella. Mutta tahdoin keskittyä ja kirjoittaa. Gradusta rupattelu olisi hidastanut loppukiriä, joka ei ollut kevyt kokopäivätyön ohessa.
Opiskelijaharjoittelusta hyvä todistus
Yliopisto-lehden entinen toimitussihteeri, nykyinen Suomen suurlähettiläs Indonesiassa, kirjoitti todistuksen opiskelijaharjoittelustani yli 25 vuoden viiveellä. Hän lupasi mieluusti suosittaa harjoittelijaa toimituksellisiin töihin. Todistus tuotti opintopisteitä ja koko joukon hupia. Tottahan tuo — näissä hommissa on tullut viihdyttyä.
Kirjoitin opiskelijaharjoittelijana kolumnin, jossa kuvasin opintoja edeltävien välivuosien hyvää ja kaunista. Välivuosia kertyi myös paketointipäähän. Ajatus graduun tarttumisesta muuttui työvuosien ja lastenkasvatuksen ohessa yhä utuisemmaksi.
Akateeminen loppututkinto puuttuu monilta vanhemman polven toimittajilta, jotka ovat hyviä työssään. Ei sen puuttuminen ole omiakaan töitäni häirinnyt. Asiaa ei silti tehnyt mieli mainostaa. Aavesäryn on koettanut maisemoida ja unohtaa.
Selkeä tienviitta auttaa
Miksi rutiiniensa viemä keski-ikäinen ryhtyi rehkimään? Tärkein syy oli tosiasiain tunnustaminen: tuntui hirmuiselta ajatella, että iso määrä työtä ja intoa vesittyisi Senaatintorin joulutihkuun. Minähän pidin opiskelusta aina graduun saakka!
Kotiyliopiston tiedote osui silmiini kesällä 2019: ”Tutkintoa vaille valmis? Vielä ehdit valmistua ennen uusiin koulutusohjelmiin siirtymistä 2020.” Selkeät sanat saattavat kummasti auttaa.
Epäonnistumisen pelko unohtuu
Jotkut kypsyvät hitaammin kuin toiset. En suosita samaa pitkää ja mutkikasta reittiä muille. Mutta ymmärrän niitä, jotka ovat harhailleet. Uuden rakenteen mukaan opiskelevat eivät enää haahuile vaan kurinalaisuus on väkisinkin osa nykypakettia. Esikoinen valmistui ennen äitiään, ja hyvä niin.
Ystävät ja omaiset ovat kyselleet väitöskirjan perään. Mies sanoi kiireesti: tee välissä jotain muuta. Ehkäpä niin. Ainakin osaan aikatauluttaa ja pelkään epäonnistumista vähemmän kuin nuorena opiskelijana. Ikääntymisessä on puolensa, yllätykselliset hyvät ja ilmeiset huonot.
Kuukauden kuluttua valmistumisesta pääsin tekonivelleikkaukseen. Leikkausjonossa piti kärvistellä korona-aikaan yli vuosi — onneksi oli muutakin mietittävää.
Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 10/2021.
Tutkielman aihe: Fiktiivinen sisällissota. Vuoden 1918 merkitykset 2000-luvun kirjailijoiden historiatulkinnoissa ja naismuotokuvissa (poliittinen historia, valtiotieteellinen tiedekunta).