Peruskoulun rakentaja, ensimmäisen monikulttuurisen koulun perustaja, rehtori ja konsultti

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 7/2024.

Kuuntele juttu Soundcloudissa tai Spotifyssa.

"Osaako kukaan toista ääntä Kalliolle kukkulalle?” Helsingin yliopiston ensimmäinen luokanopettajakurssi syyskuussa 1974 alkoi laulaen. Opiskelemaan valitut saapuivat Ratakadun Normaalikoulun suureen saliin, joka oli tyhjillään.

— Siinä aikamme ihmeteltyämme yksi nuori mies meni pianon ääreen ja alkoi soittaa. Pian olimmekin yhdessä laulamassa Elefanttimarssia,  Jukka Ahonen muistelee.

— Lopulta ovelta kurkisti äkeä toimistohenkilö, joka kummasteli, mitä me siellä metelöimme, kun meidän olisi pitänyt olla Töölönkadulla.

Sekaannus osoittautui hyväksi aluksi opinnoille. Yhdessä laulaminen ja tekeminen loivat alkua yhteishengelle, joka näkyy vielä 50 vuotta myöhemmin kurssin yhteisessä juhlakirjassa Paraskurssi 50 v. — Peruskoulun rakentajat.

Ei sittenkään pappi eikä lääkäri

Lukiolaisena Ahonen ajatteli ryhtyvänsä joko lääkäriksi tai papiksi. Armeijassa nuoren miehen mieli muuttui.

— Yhtenä iltana RUK:n taukotuvassa aloin miettiä, mitä oikeastaan halusin elämältä.

Partioharrastus, urheilu ja lasten ja nuorten kanssa oleminen tuntuivat tärkeiltä. Lisäksi Ahosta kiinnostivat kirjallisuus ja yhteiskunnalliset asiat.

— Sinä iltana keksin, että haluan opettajaksi ja nimenomaan alakouluikäisten opettajaksi.

Koulutus kesti kolme vuotta, joten tahti oli tiukka. Kaikesta opitusta oli myöhemmin hyötyä, Ahonen tuumii.

— Ainoastaan joissakin tenteissä tuntui, että nyt sorrutaan nippeleihin. Kysyttiin liimojen kemiallista koostumusta tai opetussuunnitelman sisältöä tietyn luokka-asteen syyslukukaudella. 
Niistäkin Ahonen oppi jotain — nimittäin sen, millaisia asioita kokeissa ei kannata kysyä.

Tappouhkauksista ei opinnoissa puhuttu

Ahonen ei päätynyt heti helpottamaan opettajapulaa. Suomen Partiolaisten piirijärjestö houkutteli luokanopettajan kolmeksi vuodeksi koulutussihteeriksi. Ura opettajana alkoi 1980 Siilitien ala-asteella. Tuore opettaja joutui heti tiukan paikan eteen. Hän opetti neljättä luokkaa, jolla oli ollut viisi aiempaa luokanopettajaa. Edellisenä keväänä luokalla oli ollut yksitoista sijaista.

— Yli kymmenessä perheessä oli menossa avioeroprosessi. Ensimmäisen viikon jälkeen tajusin, että voin unohtaa hienot viikko- ja tuntisuunnitelmani.

Samassa koulussa toimi myös erityiskoulu luokka-asteilla 1–9. Luokkiin oli sijoitettu tuolloisen tarkkailuluokan oppilaita. Osa lapsista oireili pahasti. 

— Kerran eräs lääkkeensä ottamatta jättänyt teini-ikäinen oppilas heitteli tyhjässä luokassa pulpetteja ja tuoleja ja sytytti oppilaiden piirustuksia palamaan. Kun sain kannettua hänet ulos, hän uhkasi tappaa minut.

Tunnin jälkeen oppilas odotti opettajaa koulun takana. Hän syöksyi päälle parimetrisen lankun kanssa ja yritti lyödä.

— Onneksi ehdin väistää.

Näihin tilanteisiin ei yliopisto-opinnoissa juuri valmennettu. Poikkeuksena oli Lastenlinnan sairaalakoulun erityisopettajan vetämä kurssi. Myöhäisestä ajankohdasta huolimatta luokka oli aina täynnä.

Työrupeama kesken opintojen olisi ihanne

Ahosen ihannemaailmassa opettajankoulutuksessa olisi kolmen vuoden kandivaiheen jälkeen parin vuoden työjakso, jonka jälkeen suoritettaisiin maisteritutkinto. 

— Uskon, että nuori opettaja saisi näin parhaan tuen ja alun uralleen. Ymmärrän tosin, miksi toteutus olisi käytännössä hankalaa.

Ahonen opetti Siilitien koulussa kolme vuotta. Sieltä hän siirtyi Santahaminan ala-asteelle. Muutos työssä oli melkoinen. Koulun rauhallisuutta kuvaa se, että koulupsykologi kävi muutaman kerran vuodessa jututtamassa opettajia kahvikupin ääressä — sen enempää tarvetta ei palvelulle ollut.

Kokemus sai Ahosen kiinnostumaan johtamisesta. Miten erilaisia kouluja voi ja kannattaa johtaa? Hän alkoi opiskella johtamistutkimusta ja työnohjausta Helsingin yliopiston Vantaan täydennyskoulutuslaitoksessa.

Ahonen päätyi opintojen innoittamana töihin täydennyskoulutuslaitokseen. Keskuksen silloinen johtaja, emeritusprofessori Kauko Hämäläinen kiittää Ahosen otetta kouluttajana.

— Teimme koulutusta pareina, joissa oli sekä käytännön osaajia että tutkijoita. Jukalla oli kokemusta erilaisista kouluista, minkä lisäksi hän on sosiaalisesti hyvin taitava. Hän tekee muille helpoksi onnistua, Hämäläinen arvioi.

Kotouttamisen menestystarina

Vuonna 1993 edessä olivat uudet haasteet. Jukka Ahonen aloitti Meri-Rastilassa Itä-Helsingissä uuden koulun ja monitoimitalon johtajana. Varsinainen pommi tuli kymmenen päivää ennen lukuvuoden alkua. Kouluvirastosta ilmoitettiin, että nyt pitää äkkiä perustaa kaksi luokkaa ulkomaalaisille oppilaille.

— Kun kysyin, mistä oppilaat ja perheet tulevat, vastaus oli, ettei tiedetä. Kysyin, mitä kieltä he puhuvat ja sain saman vastauksen.

Pian koulun oppilaista noin kolmannes oli maahanmuuttajia kuudestatoista eri kansallisuudesta. Monet lapsista tulivat sodan jaloista. Ahonen kehuu kovasti koulunsa työntekijöitä, etenkin Yhdysvalloista ja Saudi-Arabiasta Suomeen palannutta Mirja Talibia, jonka kokemus vähemmistöjen kanssa toimimisesta oli kullanarvoista. 

Hankalista lähtökohdista huolimatta Meri-Rastilan koulun toiminnasta maahanmuuttajien opettamisessa ja perheiden kotouttamisessa tuli menestystarina. Koulussa kävi ensimmäisten neljän vuoden aikana noin neljä tuhatta vierasta eri puolilta maailmaa tutustumassa opetukseen.

— Välillä koin olevani enemmän opas kuin koulun rehtori.

Teeskentely ei toimi

Ahonen viihtyi rehtorina 13 vuotta. Varsinaisen työnsä ohessa hän alkoi kouluttaa rehtoreita ja oppilaitosten johtoryhmiä. Lopulta tästä tuli hänen päätyönsä.

Mikä sitten on keskeisintä koulun johtamisessa? Ahonen ensin hieman nikottelee kysymystä: kaikkea tärkeää ei voi tiivistää pariin lauseeseen. Lopulta hän kuitenkin antaa kaksi keskenään näennäisesti hieman ristiriitaista kuvausta.

— Rehtorin tulee aina muistaa, että kyse on asemasta ja sen mukanaan tuomasta roolista. Kun rehtori kertoo hankalasta tilanteesta oppilaan vanhemman tai oman talon opettajan kanssa, pyydän häntä miettimään, olisiko toisen osapuolen reaktio suunnilleen samanlainen, jos tilanteessa olisi joku toinen rehtori. Vastaus on aina sama: todennäköisesti.

Toisaalta rehtorin — aivan kuin opettajankin — täytyy johtaa omalla persoonallaan, Ahonen painottaa. Teeskentely ei kanna, sen läpi näkevät niin nuoret kuin kollegat. Käytännössä tarvitaan siis aina molempia, ammattiroolia ja ihmistä.

— Ohjeita antaa ja päätöksiä tekee rehtori, opettajaa halaa merkkipäivänä kukkia antaessaan enemmän persoona.

Mökillä ei puhuta töistä

Ahonen on kirjoittanut oppilaitoksen johtamisesta kirjan Ammattina rehtori ja yhdessä kollegoidensa kanssa kirjan Oppilaitoksen johtaminen. Aika ajoin hän saa kuulla ihmettelyä siitä, missä väitöskirja on. Ahosen mukaan se on eri muodossa, ei kirjana.

— Olen vaimoni kanssa rakentanut ensin omakotitalon. Sen jälkeen purkanut, siirtänyt ja uudelleen pystyttänyt maatilan hirsisen päärakennuksen Hollolasta Pernajaan sekä rakentanut kesäpaikkaan viisi rakennusta.

Käsillä tekeminen ja konkretian tunne  ovat aina tasapainottaneet elämää.

— Vaimoni kanssa meillä oli sanaton sopimus: menomatkalla mökille kävimme toisiamme tukien läpi viikon työt, mutta mökillä emme puhuneet töistä koko viikonloppuna.

Ahonen päätyi tekemään varsinaisia opettajan töitä melko pienen osan työurastaan. Siitä huolimatta hän pitää opintojaan ehdottomasti oikeana ratkaisuna.

— Ajatteluni kehittyi paitsi monien hyvien opettajien ehkä vielä enemmän kurssimme yhteispelin ansiosta. Vasta jälkeenpäin ihminen huomaa, mistä kaikkialta hän on kerännyt ne työkalut, joiden avulla on ammatissaan pärjännyt, Ahonen arvioi. 

 Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.