Vuonna 2013 guinealaisessa Meliandou-kylässä kuoli kaksivuotias Emile-poika. Hän oli kärsinyt useita päiviä selittämättömistä oireista: kuumeesta, oksentelusta ja mustista ulosteista. Pian tämän jälkeen Emilen äiti, sisko ja isoäiti kuolivat samanlaisiin oireisiin.
Keväällä 2014 vastaavia kuolemantapauksia alettiin havaita Liberiassa, Nigeriassa, Senegalissa ja Sierra Leonessa. Kolme kuukautta sen jälkeen kun Emile oli kuollut, Länsi-Afrikassa oli käynnissä lähihistorian pahin ebolaepidemia.
Vuosien 2013–2016 aikana epidemia vaati yli 11 300 ihmisen hengen ja sairastutti noin 29 000 ihmistä. Joidenkin tutkijoiden mukaan epidemia olisi voitu estää tai ainakin rajata maantieteellisesti, jos ebolaa koskeva tutkimusmateriaali olisi ollut paremmin saatavilla.
Vain saatavilla oleva tieto auttaa
Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian tohtorikoulutettava Heidi Laine nostaa tapauksen esimerkiksi avoimesta tieteestä ja sen merkityksestä yhteiskunnalle.
– En itse osaa ottaa kantaa siihen, olisiko epidemia voitu estää tiedon tai minkään muunkaan avulla. Mutta yhteiskunnat rakentuvat tiedon varaan, ja siksi on tärkeää, että päätöksentekijöillä, toimittajilla ja kansalaisilla on mahdollisuus saada tietoa. Jos tutkimustuotteet eli tutkimustulokset ja siihen liittyvät materiaalit olisivat avoimempia, voisimme vastata suuriin globaaleihin haasteisiin tehokkaammin, Laine sanoo.
Toisin kuin yleisesti luultiin, ebola ei nimittäin ollut Länsi-Afrikassa uusi ilmiö. Jo 70- ja 80-luvuilla eurooppalaiset tutkijat olivat löytäneet alueen ihmisten verestä ebolan vasta-aineita. Tutkimustulokset eivät kuitenkaan koskaan tavoittaneet paikallisia, ja myöhemmin eurooppalaisiin tieteellisiin julkaisuihin päätynyt tutkimustieto laitettiin digitaalisten maksumuurien taakse.
Seuraus: koska tieto ei ollut avoimesti saatavilla, ebolan esiintymisestä alueella ei tiennyt käytännössä kukaan viranomainen tai lääketieteen ammattilainen.
Tauti pääsi leviämään rauhassa tehden tuhojaan.
Open source + tiede = avoin tiede
Tutkimustiedon saatavuus on tosin vain yksi aihe, josta Laineella on paljon sanottavaa. Hänestä avoimuuden pitäisi olla luonnollinen osa tutkimusprosessia sen elinkaaren kaikissa vaiheissa. Tällainen tutkimuksen oletusarvoinen avoimuus (openness by default), on vakiintuneiden tutkimuksen tekemisen käytäntöjen näkökulmasta radikaali. Laine kuitenkin korostaa, että ollakseen radikaalisti avoin tutkijan ei tarvitse olla mikään oman elämänsä nuori kapinallinen.
– Kyse on siitä, että tutkimuksen kaikissa eri vaiheissa aina rahoitushakemuksista datan keräämiseen ja analysointiin ollaan niin avoimia ja läpinäkyviä kuin mahdollista. Näin kuka tahansa voi seurata tutkimusta, päästä osalliseksi sen tekemiseen ja hyötyä sen tuotteista.
Käytännössä avoimuus onnistuu hyödyntämällä verkkopohjaisia palveluja ja ohjelmistoja, joiden kautta voi sekä työstää että jakaa tutkimusmateriaaleja kuten dataa, ja jotka samalla tukevat metadatan tuottamista. Näitä palveluita on kartoitettu muun muassa Utrechtin yliopiston Innovations in Scholarly Communication -projektissa.
– Jos perusteet tutkimuksen salaamiselle ovat olemassa, sitä ei tietenkään tarvitse avata. Mutta asioiden pimittämisen varmuuden vuoksi ei pitäisi olla hyvää tieteellistä käytäntöä, Laine lisää.
Pienikin osallistuminen voi johtaa läpimurtoon
Molekulaarisen fysiikan alan NMRLipids-projekti, jota vetävät suomalaistutkijat Samuli Ollila ja Markus Miettinen, on yksi esimerkki radikaalisti avoimesta tutkimuksesta. Projektissa tutkitaan vedestä ja öljystä muodostuvia lipidikaksoiskerroksia laskennallisten eli ei-kokeellisten menetelmien avulla. Laine tutkii projektia osana valmisteilla olevaa väitöstään.
Kaikki projektiin liittyvä keskustelu käydään blogiympäristössä, ja siinä syntyvä data tuotetaan GitHub-verkkosivustolle, jossa se on kenen tahansa nähtävissä ja käytettävissä. Käytäntö poikkeaa merkittävästi perinteisestä tavasta tehdä tutkimusta suljetussa tutkijaryhmässä.
– NMRlipidsissä artikkelikirjoittajaksi pääseminen perustuu itsearviointiin, ja kirjoittajuutta tarjotaan kaikille projektiin osallistuneille. Projektin aloittajat eivät arvota osallistujien työpanoksia, vaan jokainen tekee sen itse, jos kokee oman työpanoksensa merkittäväksi. Vapaamatkustajia projektiin ei ole toistaiseksi tullut, Laine kertoo.
Ei kuulosta kovin ihmeelliseltä – jos ei tunne akateemista maailmaa. Siellä vallitseva tapa tuottaa ja julkaista tietoa perustuu satavuotisiin perinteisiin, jotka ovat säilyneet hämmentävän muuttumattomina tähän päivään asti.
– Esimerkiksi se, että tieteen vaikuttavuutta ja tieteentekijän meriittejä arvioidaan vain vertaisarvioitujen julkaisujen määrän ja julkaisualustan perusteella, on melko päätöntä, Laine sanoo.
Toinen tapa löytyy NMRlipids-projektista. Siinä osallistujia on kymmenittäin, ja vaikka joidenkin työpanos on verrattain pieni, saattavat juuri heidän löydöksensä johtaa tieteelliseen läpimurtoon.
Pelko skuupin vuotamisesta on usein turha
Nykyjärjestelmä on vanhanaikaisuuden lisäksi melko armoton tutkijoille. Julkaise tai tuhoudu, kuuluu sanonta: ilman julkaisuja tutkijan ura tyssää lyhyeen, vaikka hän tuottaisi työssään paljon tärkeää tietoa muilla tavoilla.
– Minua on joskus syytetty siitä, että haluan heittää tutkimusartikkelit romukoppaan. En halua, vaan näen, että tutkimuksen elinkaaren aikana tuotetaan paljon tietoa, joka olisi syytä tunnistaa arvokkaaksi ja saada julkiseksi. Tällä hetkellä tietoa jää paljon pimentoon, koska ainoastaan artikkelijulkaisuja arvostetaan.
Yksi merkittävä syy avoimuuden vähyyteen on skuupin vuotamisen pelko. Mediamaailmasta tuttu skuuppaaminen tarkoittaa sitä, että joku kertoo uutisen ensimmäisenä. Tätä mahdollisuutta ei tietenkään haluta tarjota kilpailijoille, ja siksi tutkimuksen tiedot ja lähteet pidetään visusti itsellä.
– En ole itse löytänyt mitään todistusaineistoa sille, että skuuppien vuotaminen muille yleistyisi avoimuuden myötä. Tosin avoimet käytännöt ovat vielä niin vakiintumattomia, ettei todistusaineistoa ole ehtinyt kertyä kovin paljon. Mielestäni on kuitenkin perustelua olettaa, että vastuullisesti toteutettu avoimuus jopa suojaa tutkijoita, sillä se tekee näkyväksi sisällön ja sen, kuka on tutkimuksen alkuperäinen tekijä.
Laine on sitä mieltä, että avoimuuden riskit ovat pieniä siihen verrattuna, mitä sillä voidaan saavuttaa.
– Ne ihmiset, joilla on paras tietämys ja osaaminen, eivät välttämättä työskentele samassa talossa, maassa tai edes samalla alalla. Läpimurrot syntyvät paljon todennäköisemmin, kun tutkimustieto on avoimesti saatavaa. Ne ovat usein onnekkaita sattumia, joille digitalisaatio on luonut erinomaisen infrastruktuurin.
Tieteentekemisen armottomuus on suurin este
Miksi radikaali avoimuus ei eduistaan huolimatta yleisty nopeammin?
Laineen mukaan radikaalin avoimuuden metodit ja työkalut ovat monille vielä vieraita. Niiden käyttö saatetaan myös kokea ylimääräiseksi työksi, mitä se aluksi tietysti onkin. Mutta pääsyy on Laineen mukaan paljon inhimillisempi ja liittyy armottomuuden kulttuuriin, joka on akatemiassa yleistä.
– Tieteessä, kuten muuallakin, siedetään huonosti keskeneräisyyttä. Ja kun ympärillä on valtavasti briljantteja ihmisiä, tuntee helposti itsensä mitättömäksi, Laine sanoo.
Silloin on ihan inhimillistä haluta mahdollisimman paljon mainetta ja kunniaa tutkimuksesta, johon on osallistunut ja olla jakamatta sitä muiden kanssa. Asian voi nähdä toisinkin – yhteistyön ja lempeyden kautta. Niin Laine tekee.
– Itse olen kokenut avoimuuden rentouttavaksi. Kun paljastan korttini, minun ei tarvitse enää pelätä, Laine sanoo.
Lue myös nämä uutiset avoimesta tieteestä
- ICOS – avointa dataa kansainvälisen ympäristötutkimuksen hyväksi
- Citizen Mindscapes – avointa dataa kansalaisten ajatuksista
- Esineiden internetin velho rakentaa avoimesta tieteestä turvallista
- Citizen science – kansalaiset mukana tieteen tekemisessä
Lue lisää avoimesta tieteestä Helsingin yliopiston Avoin tiede -sivustolla