Joskus on helppo tunnistaa ja perustella, että tiede on koskettanut maailmaa. Erityisesti näin on, kun tutkimus poikii uuden vimpaimen tai tuotteen.
Upeata on, jos innovaatio käy vielä kaupaksi, kuten nyhtökaura. Se osui hyvään saumaan. Elintarviketieteilijä Reetta Kivelän ja yrittäjä Maija Itkosen kotimainen, ekologinen kasviproteiini auttoi kasvispohjaisia eineksiä lyömään läpi. Yliopiston laboratorioissa suunnitellusta tuotteesta tuli ilmiö, vaikkei sitä meinannut aikoihin edes saada mistään.
Mitä muuta konkreettista tiede on tuonut eteemme? Tutkijat perustavat uusia yrityksiä, tutkimusryhmissä tehdään patentteja ja lääkkeitä saadaan kliiniseen testaukseen. Nobelin arvoinen AIV-rehu, miljoonia Android-puhelimia ja lukuisia supertietokoneita pyörittävä Linux-käyttöjärjestelmä, puheen syntetisoinnin pioneeri Lingsoft, Meilahden uraauurtavat syöpähoidot — näidenkin esimerkkien sylttytehdas on Helsingin yliopiston kampuksilla.
Usein vaikuttavan tutkimuksen ja kaupallisen hyödynnettävyyden välille vedetään yhtäläisyysmerkkejä. Se saattaa samalla rakentaa turhaa raja-aitaa perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen väliin.
Taloustieteilijä Mariana Mazzucato painottaa kirjassaan The Entrepreneurial State, että perustutkimus on sekä tieteen luovuuden että rohkeiden uusien ideoiden lähde. Kun perustutkimuksesta syntyy innovaatioita, ne tapaavat olla vakuuttavia.
Internet on perustutkimukseen perustuvaa teknologiaa. Applen iPhonen sisälmykset ovat pitkälti julkisin varoin tuetun perustutkimuksen tulosta. Silti perustutkimuksen puolesta puhuminen sillä perusteella, että siitä voi syntyä rahaksi muutettavia innovaatioita, kuulostaa hiukan etovalta. Ehkä kannattaa puhua aiheesta muutaman työkseen tutkimusta tekevän kanssa.
Kaikkien parhaaksi
Iso joukko tutkijoita, kansalaisjärjestöjen edustajia, viranhaltijoita ja luonnonsuojelijoita tapasi Australiassa marraskuussa 2014. Kansainvälisen luonnonsuojeluliitto IUCN:n World Parks -kongressin oli määrä pohtia, kuinka maailman suojelualueverkkoa tulisi laajentaa 11 prosentista 17 prosenttiin maa-alasta vuoteen 2020 mennessä.
Kongressi oli jo hyvässä vauhdissa, kun geoinformatiikan apulaisprofessori Tuuli Toivonen ja tutkija Federico Pouzols ryhmineen julkaisivat Naturessa artikkelin, joka tarjoili suojelutavoitteeseen lisätietoa. Tutkimus osoitti, että suojelun tehokkuuden kannalta olisi suuri ero siinä, miten suojeltavat alueet valittaisiin — jokainen valtio itsekseen vai maailmanlaajuisesti yhdessä.
— Jos jokainen valtio tekisi päätöksensä parhaan tietonsa mukaan niin, että kukin suojelee 17 prosenttia alastaan, tulisi suojelluksi noin 43 prosenttia maaselkärankaisista. Jos valittaisiin globaalisti parhaat 17 prosenttia, suojelu tavoittaisi 61 prosenttia selkärankaislajeista, Toivonen kertoo.
Tieto vaikutti kongressin antamaan julkilausumaan. Koska monimuotoisuudeltaan rikkaimmat alueet eivät sijaitse tasaisesti ympäri maapalloa, kansainvälisen yhteistyön merkitystä korostettiin kansallisten ponnistusten lisäksi.
Tutkimus vaikutti maailmaan, aivan kuten sen oli määräkin.
— Innostun siitä, että tutkimus voi vaikuttaa suoraan käynnissä olevaan päätöksentekoon. Toisaalta en ajattele, että kaiken tutkimuksen tulisi olla sellaista. Perustutkimus on vähintään yhtä arvokasta ja sen myöhempää arvoa on mahdoton arvioida, Toivonen sanoo.
Mihin sitä tarvitaan?
Kun tiedettä rahoitetaan, siitä odotetaan olevan hyötyä. Kun tiedettä rahoitetaan julkisin varoin, ainakin taustalla on oletus siitä, että tutkimuksesta on yhteiskunnalle hyötyä, miten hyöty nyt määritelläänkin.
Helsingin yliopiston kansleri Thomas Wilhelmsson kutsui lokakuussa kokoon yhteiskunnallisen Mihin tiedettä tarvitaan -seminaarin. Taustalla häälyivät yliopistojen rahoitusleikkaukset, pääministerin puhe ”kaiken maailman dosenteista” ja tuolloin valtiovarainministeriksi nimitetyn Alexander Stubbin heitto lomailuun keskittyvistä professoreista.
Wilhelmsson esitti avajaispuheessaan huolen tiedon ja asiantuntemuksen arvon heikentymisestä:
— On kysytty, korvataanko tutkimukseen perustuvan päätöksenteon ihanne politiikkavetoisen tutkimuksen tehtailun käytännöillä?
Huoli liittyy muun muassa tieteen rahoitusmalliin, erityisesti ”strategisen rahoituksen” uudehkoon malliin, jossa ohjataan tutkimusrahaa niille aloille, joilla päätöksentekijät kaipaavat tiedeyhteisön apua.
Näkökulman voi kääntää myös tieteen eduksi.
— Tavallaanhan tämä on hienoa. On lohdullista kuulla, että päätöksentekijät haluavat, että tutkijat antavat panoksensa päätöksentekoon, Tuuli Toivonen toteaa.
Hänen tutkimusryhmänsä on laatinut viime vuosina avoimia menetelmiä, joilla voidaan kartoittaa esimerkiksi saavutettavuutta kaavoituksen tarpeisiin.
— Pyrimme luomaan menetelmiä paremman ja perustellumman tiedon tuottamiseksi. Kaikki menetelmämme ovat avoimia, joten niiden tuloksia voidaan myös avoimesti arvioida.
Toivosen ryhmän menetelmiä käytettiin juuri hyväksytyn Helsingin yleiskaavan suunnittelussa. Heidän työkaluillaan on mallinnettu esimerkiksi liikennejärjestelmän muutosten vaikutuksia saavutettavuuteen.
— Tutkijaa hieman kylmää, kun tuloksia käytetään suoraan päätöksenteossa, Toivonen naurahtaa.
Mistä puhutaan?
Suomen Akatemian joulukuussa julkaistussa Tieteen tila -raportissa tieteen yhteiskunnallinen vaikuttavuus jaetaan neljään eri osioon. On Tiede vaurauden ja hyvinvoinnin lähteenä ja Tiede päätöksenteon pohjana. Nämä kaksi on helppo käsittää. Niissä tutkimuksella on joko nopeasti havaittavaa, todennettavaa tai konkreettisesti näkyvää vaikutusta.
Filosofi Uskali Mäki tutkii tiedettä. Tieteen vaikuttavuus ei ole hänen mielestään kovinkaan yksinkertainen asia. Se on hyvin hankala käsite, josta puhutaan julkisessa keskustelussa haitallisinkin tavoin.
— Siitä harhasta on päästävä, että tieteen vaikuttavuus olisi aina mitattavissa, etenkään euroissa, ja yksittäisten tutkimusten osalta lyhyellä aikavälillä, Mäki painottaa.
Käsitteen hankaluus ei tarkoita, etteikö siitä tulisi puhua. Oikeastaan tieteen käsitteellistyksien syvällinen analyysi on akatemiaprofessori Mäen ja hänen huippututkimusyksikkönsä tärkeä palvelutehtävä. Tiedettä koskeva tutkimus vaikuttaa sekä tieteeseen että tieteen itseymmärryksen ja tiedepolitiikan kautta yhteiskuntaan.
— Jos vaikuttavuus ajatellaan tarpeita tyydyttävänä hyötynä, niin tiedehän on sikäli hyödyllistä, että se vastaa mitä inhimillisimpään tarpeeseen ymmärtää asioita. Siitä näkökulmasta filosofia on vaikuttavin tieteenala, Mäki lohkaisee.
Tieteellinen uteliaisuus on olennainen osa tiedettä. Leijonanosa tieteen vaikuttavuudestakin on tieteen sisäistä. Tutkimus rakentuu tutkimukselle, se keskustelee, testaa ja korjaa itseään. Yhteiskunnallinen ja tieteen sisäinen vaikuttavuus voivat ajautua myös törmäyskurssille, kaikkea kun ei koskaan voida tutkia.
— Jos rahoitus kohdistuu yhä enemmän ennalta määrättyihin tutkimuskysymyksiin, niin tieteen käsittelemien kysymysten ala uhkaa kaventua tavalla, joka uhkaa tieteen toimintaa, Mäki arvioi.
Vaikka äkkiseltään arvelisikin tieteen olevan sitä vaikuttavampaa, mitä tarkemmin rajattua ja tärkeämpää ongelmaa se pyrkii ratkomaan, asia ei mene niin suoraviivaisesti. Uskali Mäki muistuttaa, että tieteen tulokset avaavat aina uusia kysymyksiä, ja niiden tutkiminen avaa tietä luovuudelle, tieteelliselle tutkimusmatkailulle. Tieteen vapaus ja itseohjautuvuus pitävät tutkimuksen voimissaan, yhteiskunnan etulinjassa.
Humanistien toimet
Tieteenfilosofi Inkeri Koskinen tutkii humanististen alojen käytäntöjä — niitä aloja, joiden on usein vaikea perustella omaa ”hyödyllisyyttään”.
Pitäisikö vain hyväksyä, että toiset tieteenalat ovat vaikuttavampia kuin toiset?
— Usein puhutaan siitä, kuinka Steve Jobskin opiskeli kalligrafiaa, ja sillä perustellaan humanististen tai muutoin tuottamattomina pidettyjen tieteenalojen olemassaoloa. Mielestäni se kertoo jotakin olennaista siitä, kuinka kapeasti tieteen vaikuttavuus ymmärretään, Koskinen sanoo.
Tieteen tila -raportin tunnistamista yhteiskunnallisen vaikuttavuuden muodoista hankalin on Tiede maailmankuvan ja sivistyksen luojana. Koskisen mukaan iso ongelma on se, että humanististen alojen parhaat tutkijatkaan eivät ole kovin hyviä perustelemaan sitä, miksi heidän tutkimusalansa on vaikuttava, hyödyllinen tai rahoituksen arvoinen.
— Vaikuttavuudesta puhutaan helposti vain tiettyjen alojen näkökulmasta, ja siksi tapoja, joilla humanistiset alat vaikuttavat koko yhteiskuntaan, ei oikein osata ilmaista. Tieteen vaikuttavuus ei tarkoita kaikilla aloilla samaa asiaa.
Humanistien alakynnelle on termikin: hermeneuttinen epäoikeudenmukaisuus. Se merkitsee karkeasti tilannetta, jossa kieli ei taivu ilmaisemaan jotain asiaa, joka kuitenkin on jonkun ihmisryhmän kannalta olennaisen tärkeä.
Humanistisen tutkimuksen hyötyä perustellaan vaikkapa sillä, että se opettaa kriittisen ajattelun taitoja. Humanistisilla aloilla on kuitenkin myös aivan konkreettisia vaikutuksia yhteiskuntaan.
— Nykyisin suuri osa unkarilaisista ei usko, että suomi ja unkari ovat sukukieliä, koska kouluissa kerrotaan kansan polveutuvan hunneista. Uljaan menneisyyden luominen vaikuttaa aivan suoraan siihen, mikä on poliittisesti mahdollista. Vapaalla ja kriittisellä historiantutkimuksella on vastaavasti konkreettinen ja suora vaikutus yhteiskunnan tilaan, Koskinen sanoo.
Miten puntaroit?
Lopulta tiede on mitä suurimmassa määrin kulttuuria. Se on maailmankuvaa, populaareja teoksia, päätöksentekoa, opetusta — ja kieltä.
Vuonna 1831 Helsingissä perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura sivistyksen suomalaistamiseksi. Seuran ensimmäisenä sihteerinä toimi Elias Lönnrot. Avauskokouksessa päätettiin, että pöytäkirjat laadittaisiin suomeksi, ”liiatenki siitä syystä, että Seura ei näyttäisi epäilevänsä Suomen kielen somaisuudesta kirjallisiin toimituksiinsa”.
Asia ei ollut ihan yksinkertainen. Vain neljän ensimmäisen kokouksen pöytäkirjat toimitettiin suomeksi. Kielen sanasto oli vielä kapeaa sivistyksellisiin tarkoituksiin, ja Lönnrotkin häipyi pian piirilääkäriksi Kainuuseen. Vasta vuonna 1861 ruotsi sai siirtyä suomen tieltä.
Tiede on Volmari Kilpisen vuonna 1842 kehittämä uudissana. Sanan kirjallisuus Lönnrot kehitti SKS:n perustamisen aikaan 1830-luvun alussa.
Inkeri Koskinen muistuttaa, että monet tutkijat tekivät suuren työn sen eteen, että suomeksi voi puhua nykyisin mistä vain. Suomi on sivistyskieli.
Kouriintuntuvin esimerkki tieteen vaikuttavuudesta onkin se, että tämän lehtijutun, joka käsittelee tieteen vaikuttavuutta, voi kirjoittaa ja lukea suomen kielellä. Se ei olisi mahdollista, jos kielen eteen ei olisi tehty tieteellistä työtä ja sen jälkeen suomalaisissa yliopistoissa ei olisi tehty laajaa ja vapaata tieteellistä tutkimusta suomen kielellä.
Vaikutus on selvä, mutta sitä ei voi sijoittaa mihinkään tiettyyn historialliseen tapahtumaan, läpimurtoon tai löydökseen. Humanistisen tutkimuksen aloilla tämä ei ole mitenkään epätavallista.
— Miten sille, että puhumme suomea, voisi antaa jonkun mitattavan arvon? Koko kysymys on aika mieletön, Koskinen sanoo.
Ryhdikäs voima
Yhdysvalloissa tiede on nyt vastatuulessa. Luonnontieteen sanomaa ympäristökriiseistä, energiantuotannosta tai ihmisen sukupuusta ei haluta kuulla. Tiede ei silti ole lakannut toimimasta, eikä Yhdysvaltain yliopistojen taso ole laskenut.
Hyvin pyyhkii myös suomalaisella tieteellä. Aerosolitutkijat, aatehistorioitsijat, etnografit, etymologit, geenilääketieteilijät ja geoinformaatikot — ja kansainvälisissä yliopistorankingeissa toistuvasti huippusuoriutuvat filosofit — tutkivat ja keskustelevat tieteen maailmassa, ovat mukana vaikuttamassa siihen, miten maailmaa ymmärretään ja maailmassa eletään yhä paremmin.
— Tiede tuottaa parhaan tiedon maailmasta. Se on laveasti ja pitkällä aikavälillä ylivoimaisesti eniten inhimillistä hyötyä tuottava hankkeemme. Käytännöissään se on moraalisesti ryhdikkäin instituutiomme, akatemiaprofessori Uskali Mäki arvioi.
Uudet ja pätevät
Ja sitten meillä on vielä nuoriso. Kansleri Kari Raivio kertoi Yliopisto-lehden haastattelussa vuonna 2008 oivaltaneensa, että yliopiston tärkein tehtävä on opiskelijoiden kouluttaminen.
Tieteeseen ja tutkimukseen perustuva opetus, Tiede professioiden luojana, on Tieteen tila-raportin neljäs vaikuttavuuden ala.
— Opiskelijat ovat aina olleet tärkeä osa tutkimusryhmäämme. Kun he lähtevät yliopiston ulkopuolelle töihin, he saavat mukaansa tieteellisen ajattelutavan, geoinformatiikan apulaisprofessori Tuuli Toivanen iloitsee.
Yrityksissä ja virastoissa on muun muassa maantieteilijöitä ja valtio-oppineita, vastaanotoilla lääkäreitä ja kouluissa opettajia. Tiede suo aina uuden sukupolven päteviä kansalaisia.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/01/17.
Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa Yliopisto-lehti ja rakastu tieteeseen.