Yleisötilaisuudesta on jo muutama vuosi ja pojastakin on tullut täysi-ikäinen, ehkä opiskelija, mutta hänen kysymyksensä on jäänyt pysyvästi mieleeni.
Vastasin hänelle jotakuinkin seuraavasti: kuvitellaan mitä maailma olisi ilman taidetta ja kulttuuria. Ilman sanoja, kuvia, musiikkia, tanssia, teatteria tai vaikka rakennettua ympäristöä. Tämä maailma olisi kovin hiljainen, tyhjä ja mielikuvitukseton. Maailmassa, jossa ei olisi tilaa ilmaisulle, ajattelulle tai luovuudelle, ei myöskään syntyisi mitään uutta. Sanoin, että taiteella on tulevaisuus, sillä ihminen ei koskaan lakkaa luomasta.
Taiteen ja kulttuurin ääni on ihmisen ääni.
Sillä on myös syvät juuret.
*
Michel Lorblanchet ja Paul Bahn muistuttavat hiljattain julkaistussa kirjassaan The First Artists. In Search of the World's Oldest Art (2017), kuinka ihminen on olemassaolonsa alusta alkaen muokannut ympäristöään. Vain olosuhteet ovat vaihdelleet. Paleoliittisena aikana esi-isämme maalasivat biisonikuvioita Altamiran luolissa. Tänä päivänä katsomme kuinka purkutuomion saaneiden rakennusten seinät ja esimerkiksi Laajasalon hylätty ostoskeskus täyttyvät graffiteista. Molemmat esimerkit kertovat siitä, kuinka taide ja kulttuuri yhdistävät ihmisiä. Kyseessä on tapa kommunikoida ja osoittaa erityisyyttä.
Kiinnostavaa on se kuinka kulttuuri rakentaa identiteettiä ajasta, paikasta ja sosioekonomisesta taustasta riippumatta. Suhteen luominen näkemäämme ja kokemaamme ei tarvitse platinakortteja tai tohtorin tutkintoa, vaan aikaa ja uteliaisuutta. Joissain yksilöissä herää katsomisen ohella myös halu keräillä ja omistaa. Kohteella ei sinänsä ole väliä. Kokoelman saa aikaiseksi rannalle huuhtoutuneista kivistä, kuulakärkikynistä tai rahallisesti arvokkaista ensipainoksista. Lähestymistavasta riippumatta kyse on ajattelemisesta ja ajattelun jäsentämisestä.
*
Renessanssi muistiteattereineen on tästä loistava esimerkki. Renessanssin aikana maailmaa alettiin jäsentää kuriositeettikabinetteihin, joihin hankittiin näytteitä kivi-, kasvi- ja eläinkunnasta, aikaa ja etäisyyksiä mittaavia laitteita sekä ihmiskäden taidonnäytteitä. Taide kuului viimeksi mainittuun kategoriaan. Kokoelmilla hallittiin tietoa maailmasta. Kulkuyhteyksien avautuminen uuteen maailmaan näkyi eksoottisina esineinä kuten kookospähkinöinä ja strutsin munina, joita pidettiin niin arvokkaina, että ne oli tapana koristella jalometallein.
Kokoelmista tuli myös tavoiteltuja ryöstösaaliita eli poliittisen vallan välineitä. Näin arvoteosten ja symboliarvoltaan merkityksellisten esineiden omistamisesta tuli itseisarvo, jolla mitattiin hallitsijan valtaa. Ajatellaan vaikka Ruotsin Kuningatar Kristinan ryöstöretkeä Prahaan 30-vuotisen sodan aikana tai Katariina Suurta, joka ymmärsi taiteen poliittisen merkityksen ja rakennutti kasvavalle kokoelmalleen Eremitaasin. Olihan merkittävällä valtiolla oltava vakavasti otettava kokoelma ja kulttuurielämä.
*
Valistusajattelun leviämisen myötä taiteesta ja kulttuurista muodostui kansakunnan sivistyksen peili. Sivistyksen puuttuminen tuntui puolestaan suorastaan kiusalliselta. Zacharias Topelius tuskaili Helsingfors Tidningarissa syyskuussa 1844 julkaistussa kirjoituksessaan, kuinka ”taiteen alalla kaikki seisoo” ja että ”tanssiva marakatti on viimeisin kaunotaiteiden edustaja täällä Suomen pääkaupungissa”.
Autonomisessa suuriruhtinaskunnassa tiedostettiin, että maahan tarvittiin kirjoja, teatteriesityksiä, musiikkia, taideopetusta, näyttelyitä ja taidekokoelma, jota kartuttaa eurooppalaisten esikuvien mukaisesti. Pohjalla ei ollut hovin vetoapua, vaan Suomessa kaikkea tätä rakennettiin kansalaisyhteiskunnan voimin. Perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (1831), Suomen Taideyhdistys (1846), Suomen Taideteollisuusyhdistys (1875) ja Suomen Muinaismuistoyhdistys (1870) joitain esimerkkejä mainitakseni. Samalla kulttuuri haluttiin kaikkien ulottuville – kulttuurin nähtiin yhdistävän maata ja sen kansaa – ja kansakouluverkostosta tuli yksi tärkeimmistä kulttuurisen identiteetin rakentamisen kanavista.
Yksi oman aikansa keskeisistä maalauksista on Robert Wilhelm Ekmanin teos Pentti Lyytinen lukee runojaan savolaisessa pirtissä (1848). Se on kuvaus ihanneyhteiskunnasta, jossa sukupolvet kohtaavat ääneen luetun tekstin äärellä. Miehet polttelevat piippua, naiset jatkavat arkisia askareitaan ja lapset kuuntelevat paikoilleen pysähtyneinä. Lyytinen itse symboloi lukemisen ja kirjoittamisen painoarvoa: tietoa ja osaamista, joka avasi mahdollisuudet saada tunnustusta ja edetä yhteiskunnassa. Lyytinen kutsuttiin nimittäin ensimmäisenä rahvaan edustajana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseneksi 1836.
*
Ekmanin teoksessa tavoiteltiin idylliä ja harmoniaa. Kokonaan toisessa ääripäässä ovat teokset, jotka haluavat näyttää ihmiskunnan pimeän puolen: ihmisen pahuuden, sotien kylvämän tuhon, korruption tai poliittiset väärinkäytökset. Francisco de Goyan Sodan kauhut –sarja (1810-20), Théodore Géricault’n Meduusan lautta (1818-19), Eduard Manet’n Keisari Maximilianin teloitus (1867-69) ja Pablo Picasson Guernica (1937) ovat tästä tyypillisiä esimerkkejä. Myös Suomessa maalattiin jo 1800-luvulla sotaa ja perheitä, jotka olivat lähteneet kotoaan kerjuulle nälkävuosien vuoksi. Taidetta tarvitaan näyttämään ja sanoittamaan kestämättömiä tapahtumia ja ilmiöitä, jotta niistä voitaisiin alkaa puhua.
Yhteiskunta ei kuitenkaan aina kestä taiteilijoiden esittämää kritiikkiä. Natsit polttivat kirjoja roviolla ja kielsivät rappiotaiteen. Ja jos luulemme, että sensurointi on päättynyt toisen maailmansodan aikaisten tapahtumien aiheuttamaan häpeään, olemme väärässä. Yhteiskuntakriittisiä taiteilijoita tuomitaan tänäkin päivänä vankeuteen. Kiinalainen taiteilija Ai Weiwei ja venäläinen anarkistibändi Pussy Riot ovat tästä hyviä esimerkkejä.
*
Mikä on taiteen ja kulttuurin rooli tässä ajassa? Kulttuuria tarvittiin 1800-luvulla nostamaan Suomi sivistysvaltioiden joukkoon ja luomaan maalle ja kansalle tarina. Tänä päivänä se rakentaa yksilöllistä tai lähiheimomme identiteettiä. Kansakunnan mittakaavassa ymmärrämme, että yhden yhtenäisen tarinan sijaan katsomme rinnakkaisia, päällekkäisiä ja jopa keskenään ristiriitaisia kertomuksia, jotka kaikki kuitenkin rikastavat ympäristöämme.
Kulttuuri on tapa erottautua, jäsentää maailmaa ja käsitellä kipeitäkin kysymyksiä. Kulttuuri on kohtaamisia, kokemuksia ja ajattelua. Se on tietoa ja ymmärrystä ympärillämme olevista ilmiöistä. Se on edelleen myös politiikkaa. Ei ole sattumaa, että tällä hetkellä eniten museoita rakennetaan esimerkiksi Arabiemiraateissa ja Kiinassa. Mutta se on niin ikään ymmärrettävä sosioekonomisena moottorina, jossa kokemukset ja sivistys kohtaavat talouden.
Kulttuuri siis vaikuttaa. Sen yhteiskunnallisen merkityksen ymmärtämisen tulisikin olla itsestäänselvyys. Tästä huolimatta kulttuuri saattaa unohtua muualtakin kuin vaalikoneiden kysymyspatteristoista. Tämä johtuu siitä, että taide ja kulttuuri asettuu poliittisessa kentässä helposti samalle hyllylle matkamuistojen kanssa. Tosiasiassa kulttuuri ei kuitenkaan ole koriste vaan tieverkostoa vastaava järjestelmä, johon tulee myös investoida.
Kulttuuri luo enemmän uusia työpaikkoja kuin perinteiset teollisuudenalat, ja se vaikuttaa suoraan terveyteen ja hyvinvointiin. Tästä huolimatta kulttuuri ei paistattele esimerkiksi ajatuspajojen visioissa tulevaisuuden hyvinvointiyhteiskunnasta. Syytä kuitenkin olisi. Jo nyt harjoitellaan ajankäytön uusjakoa. Tapa tehdä töitä, liikkua ja käyttää aikaa muuttuu. Ihminen tarvitsee enenevässä määrin mielekkäitä toimeliaisuuden muotoja.
Yhteiskuntamme voisi tässä suhteessa ottaa oppia parinsadan vuoden takaa – aikakaudelta, jolloin hitaan tekemisen, kokemisen ja oppimisen muodot eivät olleet vieraita. Kun esimerkiksi Johan Vilhelm Snellman oli Euroopan tourneellaan 1840-luvun alussa, pyysi hän lukijoiltaan anteeksi vain pintapuolista perehtymistään Münchenin Pinakothekin kokoelmaan. Olihan hän tutustunut siihen ainoastaan neljän viikon ajan ennen artikkelinsa kirjoittamista.
Esimerkki on itselleni tärkeä, sillä se muistuttaa siitä kuinka ajattelu tarvitsee aikaa. Siinä ei ole oikoteitä. Esimerkki on myös tärkeä siksi, että tuolloin kulttuuri oli koko maalle onnistumisen edellytys.
*
Lopuksi poimin puheenvuorostani avainsanoja, jotka muodostavat eräänlaisen ketjun.
Halu
Luoda
Ajatella
Omistaa
Katsoa
Kokea
Oppia
Rakentaa
Vaikuttaa
Kaikki sanoja, joilla on voimakas suhde taiteeseen ja kulttuuriin – ja identiteettiimme. Rakennamme sitä joka ikinen päivä.
*
Lopuksi yhteenveto:
- Taiteella on tulevaisuus, sillä ihminen ei koskaan lakkaa luomasta.
- Kulttuuri rakentaa identiteettiä ajasta, paikasta ja sosioekonomisesta taustasta riippumatta.
- Taide ja kulttuuri tulkitsevat aikaamme ja nostavat esiin ihanteiden lisäksi kipupisteet. Asiat, joita emme halua kohdata.
- Vahva yhteiskunta näkee kulttuurin merkityksen identiteetille. Niin yksilöiden, yhteisöjen kuin kokonaisten kansakuntien näkökulmasta.
- Usko kulttuuriin on uskoa ihmiseen.
Päätän puheenvuoroni siteeraamalla Carl August Ehrensvärdiä, joka esitti kirjassaan Vapaiden taiteiden filosofia (1786) kysymyksen ”Miten kauneus vaikuttaa” ja vastasi siihen seuraavasti:
”Kun silmä saa nähdä kauniin,
se kohtaa luonnossa järjestyksen,
joka tuo asian mieleen sanoin kuvaamattomin käsittein,
ihminen tuntee ja käsittää kaiken.”
Jos ihminen tuntisi ja käsittäisi – ei ehkä kaikkea – vaan vaikka joka päivä vähän enemmän, se olisi jo paljon.
Tunteminen ja käsittäminen puolestaan johtaa uusien ajatusten äärelle.
Sitä on luovuus. Siksi taiteella ja kulttuurilla on tulevaisuus.
Kulttuuri olemme me.
Taiteen ja kulttuurin ääni on ihmisen ääni.
Susanna Pettersson on dosentti ja Nationalmuseumin pääjohtaja.