Perusrahoitukseen kohdistuneiden leikkausten vuoksi sen osuus yliopistojen kokonaisrahoituksesta on vähentynyt vuodesta 2010 alkaen. Samanaikaisesti kilpaillun, täydentävän rahoituksen osuus yliopistojen rahoituksesta on kasvanut. Vaikka täydentävä rahoitus lisääntyy, perusrahoitusta ei saa päästää rapautumaan. Tähän on useita syitä.
Jos kilpaillun rahoituksen osuus kasvaa liian suureksi, on vaarana, että rahoittajat määrittävät liikaa yliopistojen strategiaa. Kilpaillun rahoituksen osuuden kasvaessa toiminta suuntautuu enenevästi siihen, mistä rahoitusta saadaan. Tällöin perusrahoituskin kanavoituu tukemaan kilpaillun rahoituksen hakemista omarahoitusosuuksien ja hallinnon käyttämän työajan kautta.
Perusrahoituksen pieneneminen heikentää opetuksen resursseja, sillä kilpailtu rahoitus on yleensä suunnattu tutkimukseen. Koulutuksen laatua ei voida parantaa, jos opetukseen suunnatut resurssit vähenevät. Laatua lisäisi intensiivisempi opettaja-opiskelija-suhde ja vuorovaikutteisuuden lisääminen. Tätä ei digitaalisuus korvaa.
Vertailtaessa esimerkiksi Pohjoismaiden kahdeksaa parasta yliopistoa Helsingin yliopistossa on vähiten rahaa käytössä suhteessa koko henkilöstön määrään. Suhteessa opetus- ja tutkimushenkilökunnan määrään olemme tässä vertailussa myös hännillä. Resurssien niukkuus näkyy väistämättä siinä, miten houkuttelevaksi yliopisto koetaan työnantajana.
Pystymme siis panostamaan osaajiimme vähemmän kuin muut ja toimimme äärimmäisen tehokkaasti suhteessa verrokkeihimme. Esimerkiksi Euroopan tutkimusneuvoston huippututkijoille myöntämää ERC-rahaa olemme saaneet Kööpenhaminan yliopiston jälkeen toiseksi eniten Pohjoismaisista yliopistoista. On arvioitu, että nimenomaan perusrahoituksen osuus voi olla selittävä tekijä Tanskan pohjoismaista keskiarvoa korkeammalle tutkimuksen laadulle (Öquist & Benner, 2012).
Kilpailu ei paranna välttämättä tutkimuksen tasoa: Otto Aurasen väitöskirjan (2014) mukaan tutkimustoimintaansa ovat pystyneet parantamaan maat, joissa rahoituskilpailua on käytetty vähemmän kuin muissa maissa. Tällaisia ovat Alankomaat, Ruotsi ja Saksa.
Vahva perusrahoitus mahdollistaa pitkäjänteisen tutkimustyön, jolloin tutkijat ovat riippumattomampia ottamaan riskejä ja viemään tutkimusta uusiin suuntiin. Täydentävällä hankerahoituksella rahoitetaan usein määräaikaisia työsuhteita, jolloin tutkijat keskittyvät pakostakin lyhyen aikavälin tavoitteisiin ja uransa turvaamiseen.
Uusien, korvamerkittyjen rahoitusinstrumenttien osuuden kasvaessa rahoitushakuihin käytetään entistä enemmän aikaa, joka on pois tutkimus- ja opetustyöstä. Silti yli 80 prosenttia hakeneista ei saa esimerkiksi Akatemiasta rahoitusta. Kotimaiseen kilpailtuun rahoitukseen ei tarvita uusia rahoitusmuotoja. Sen sijaan on syytä korottaa Suomen Akatemian tutkija- ja tiedelähtöistä sitomattoman tutkimusrahoituksen tasoa. Nyt tämä rahoitus on supistunut noin 30 miljoonalla eurolla samanaikaisesti yliopistojen perusrahoituksen supistumisen kanssa. Vahva perusrahoitus ja Suomen Akatemian olemassa olevien rahoituskanavien hyödyntäminen olisi paras lähtökohta huippututkimukselle, Suomen ja maailman hyväksi.
Kaarle Hämeri
Helsingin yliopiston kansleri
Teksti on julkaistu Suomen Kuvalehdessa 17/2018