Tommila teki 1900-luvun jälkipuoliskolla merkittävän elämänuran historiatutkijana. Hän toimi Suomen historian professorina Turun ja Helsingin yliopistoissa sekä Helsingin yliopiston rehtorina vuosina 1988–1992. Hän ansioitui sekä tuotteliaana historiankirjoittajana että suurten tutkimus- ja kirjahankkeiden johtajana. Tommilalle myönnettiin akateemikon arvo 2004.
Hänen isänsä Eero Tommila oli 1944–1967 Helsingin yliopiston fysikaalisen kemian professori ja asui näinä vuosina perheineen laitosrakennuksen toisessa kerroksessa olevassa virka-asunnossa Hallituskadulla (sittemmin Yliopistonkatu), vastapäätä yliopiston päärakennusta. Päiviö Tommila kiinnostui varhain historiankirjoituksesta ja inspiraation lähteinä olivat sekä isän historianharrastus että Aarno Karimon kansallismielinen suurteos Kumpujen yöstä, jonka Päiviö luki jo 10-vuotiaana.
Päästyään ylioppilaaksi Helsingin reaalilyseosta ja suoritettuaan varusmiespalveluksen Tommila aloitti 1951 historian opinnot Helsingin yliopistossa. Opinnot etenivät ripeästi ja päätyivät 1954 Helsinkiä kylpyläkaupunkina ennen Krimin sotaa käsittelevään pro gradu -tutkielmaan, joka nosti hänet vuoden 1957 promootiossa priimusmaisteriksi. Kaksi vuotta aiemmin hän oli solminut avioliiton kemian professori Sulo Kilven tyttären, maisteri Seija Kilven kanssa. Avioliitossa syntyi viisi lasta.
Perheen kasvaessa Tommila ryhtyi moneen rinnakkaiseen tutkimushankkeeseen ja opetustyöhön. Hän kirjoitti Nurmijärven pitäjän historian, laati artikkeleita Otavan Isoon tietosanakirjaan, valmisteli väitöskirjaansa sekä toimi 1959–1965 Suomen ja Suomen ja Skandinavian historian assistenttina Helsingin yliopistossa.
Väitöskirjan (La Finlande dans la politique européenne en 1809–1815) lähdeaineisto oli pääosin ranskankielistä, ja siksi se myös julkaistiin sillä kielellä keväällä 1962. Tommila osoitti siinä vakuuttavasti, miten Venäjän ratkaisut Suomen suunnassa olivat selvässä yhteydessä ajan suurvaltapolitiikkaan. Näin hän tuli liittyneeksi siihen nuorempaan tutkijakaartiin, joka alkoi 1960-luvun alussa johdolla korostaa, ettei Venäjän ja Neuvostoliiton valtiojohdolla ollut erillistä Suomi-politiikkaa. Asennemuutokseen vaikutti selvästi maan sodanjälkeinen ulkopoliittinen linja, jonka kiistattomaksi takuumieheksi oli viimeistään helmikuun 1962 presidentinvaaleissa varmistunut Urho Kekkonen.
Tommila valittiin nuoresta iästään huolimatta 1964 yksimielisesti Turun yliopiston Suomen historian professoriksi, koska oli ehtinyt julkaista laajoja ja monipuolisesti suuntautuneita tutkimuksia. Melkein sama tahti jatkui hänen Turun virkakautenaan (1965–1976), joka päättyi hänen saatuaan vastaavan viran Helsingin yliopistosta.
Palattuaan 1976 Helsingin yliopistoon Tommila ryhtyi johtamaan kolmea laajaa hanketta. Ensimmäinen näistä oli kolminiteinen suurteos Suomen kulttuurihistoria (1979–1982). Teos ei ollut yhtä innovatiivinen kuin Gunnar Suolahden 1930-luvulla toimittama vastaavaa teossarja, mutta käytettiin yliopistojen kurssikirjana 2000-luvun alkuun saakka.
Toinen suurhanke oli kolmiosainen Suomen kaupunkilaitoksen historia (1981–1984), johon oli pakattu niin paljon tietoa, että se toimii edelleen alan tärkeimpänä hakuteoksena. Kolmas ja suurin hanke oli Suomen lehdistön historia (1985–1992), joka työllisti 1980-luvulla kokonaisen tutkijaryhmän ja tuotti monta väitöskirjaa.
Tommila valittiin 1988 Helsingin yliopiston rehtoriksi ja esiintyi näyttävästi yliopiston 350-vuotisjuhlien vietossa. Hän ei kuitenkaan asettunut kansleriehdokkaaksi 1992, koska hänen nähtiin opiskelijoiden keskuudessa suhtautuneen liian varautuneesti yliopiston hallintouudistukseen. Uudistus supisti merkittävästi professorien valtaa yliopiston hallinnossa ja oli astunut voimaan samana vuonna.
Tommila oli jo rehtorikaudellaan julkaissut yleisteoksensa Suomen historiankirjoitus: Tutkimuksen historia, jossa hän antoi tasapainoisen kokonaiskuvan tieteenalansa kotimaisesta kehityksestä. Siirryttyään 1994 eläkkeelle Tommila palasi lehdistö- ja yhteiskuntahistoriallisiin kysymyksiin teoksellaan Suuri adressi (1999), jossa hän osoitti, miten järjestelmällisesti suomalainen laillisuusrintama vastusti venäläisten viranomaisten ajamaa yhtenäistämispolitiikkaa. Tommila oli 2000–2002 neliniteisen Suomen tieteen historian päätoimittaja.
Tommila toimi vastuullisissa tehtävissä, usein nimenomaan puheenjohtajana, hämmästyttävän monessa tieteellisessä ja kansalaissivistystä edistävässä järjestössä. Kohtelias maltillisuus yhdistettynä jämäkkään täsmällisyyteen ja määrätietoiseen johtamistapaan oli Tommilalle ominainen kaikissa hänen toimissaan. Hänen yksityiselämänsä etualalla olivat laajentuva perhekunta, kesänvietto perheen saaristohuvilassa Kustavissa ja sukututkimus.
Tasavallan presidentti myönsi 2004 Päiviö Tommilalle akateemikon arvonimen.
Yliopisto ottaa osaa omaisten suruun. Yliopisto muistaa lämmöllä entistä rehtoriaan ja suruliputtaa tänään päärakennuksessa, Porthaniassa ja Topeliassa kunnioittaakseen hänen muistoaan.
***
Kirjoittaja Henrik Meinander toimii historian professorina Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa