Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kevätlukukausi alkoi tiedolla uusista, valtioneuvoston hyväksymistä koulutusvastuista. Helsingin yliopisto sai pitkään toivomansa oikeuden kouluttaa terveystieteiden maistereita ja tohtoreita. Se on erinomainen ratkaisu, joka vahvistaa koko Uudenmaan sosiaali- ja terveysalaa. Sairaanhoitajille ja muille sote-ammattilaisille voidaan pian tarjota pääkaupunkiseudulla nykyistä paremmat mahdollisuudet jatkokoulutukseen ja uralla etenemiseen.
Terveystieteiden kandidaatin koulutusvastuuta Helsingin yliopisto ei hakenut, koska vastaavia tutkintoja voi suorittaa jo nyt useissa alueen korkeakouluissa. Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen ei kannata kilpailla samoilla opinnoilla, vaan tehdä tiivistä ja täydentävää koulutusyhteistyötä omien vahvuuksiensa pohjalta.
Nyt olisikin hyvä pohtia minkälainen tutkintorakenne palvelee parhaiten opiskelijoita, yhteiskuntaa ja työelämää. Nykyinen malli, jossa kandidaatiksi valmistumisen jälkeen jatketaan automaattisesti saman koulutusohjelman maisterikoulutukseen, ei ole kaikissa tilanteissa ideaali. Esimerkiksi työuralla saattavat olla hyödyksi toisiaan hieman eri kulmista täydentävät tutkinnot. Joskus taas työkokemuksen hankkiminen tutkintojen välillä on yksilölle mielekkäämpää kuin siirtyä suoraan opiskelemaan maisteriksi. Tällainen joustavuus tutkintoportailla vähentäisi myös painetta sen yhden ja oikean oman alan valitsemiseen ja voisi kenties johtaa jopa nopeampiin valmistumisiin.
Lähivuosina pitääkin ottaa tavoitteeksi tiukan opintoputken joustavoittaminen ja siirtyminen aidosti kohti Bolognan prosessin mukaista kolmiportaista tutkintojärjestelmää. Se edistäisi yhtenäisen eurooppalaisen korkeakoulutusalueen syntymistä, jota kohti myös juuri julkistettu eurooppalainen yliopistostrategia ohjaa. On myös hyvä muistaa, että yliopistokoulutuksella on monta erilaista päämäärää: tutkijoiden kouluttaminen, yritysten ja muun yhteiskunnan osaajatarpeisiin vastaaminen sekä tietysti tärkeimpänä sivistyksen vaaliminen. Hyvä tutkintojärjestelmä tukee kaikkien näiden tavoitteiden saavuttamista.
Autonomian näkökulmasta on oleellista, että yliopistot saavat reagoida eri sektoreilta nouseviin osaamistarpeisiin itse. Päättäjien on luotettava siihen, että korkeakoulut harkitsevat tarkasti hakemiaan koulutusvastuita ja tietävät pystyvänsä toteuttamaan ne laadukkaasti. Esimerkiksi terveystieteiden koulutusvastuun antamisella Helsingin yliopistolle oli laaja tuki niin Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiriltä, ammattijärjestö Tehyltä kuin alueen keskeisiltä sote-alan koulutusta antavilta ammattikorkeakouluiltakin. Yliopisto otti vastuun rahoituksesta, koska näimme, että tämä on yksittäinen, sosiaali- ja terveysalan koulutuksen kannalta tärkeä strateginen panostus.
Tilanne on toinen, jos koulutuslaajennuksia toteutetaan valtion voimakkaalla ohjauksella, esimerkiksi edellyttämällä korkeakouluilta mittavia aloituspaikkalisäyksiä. Silloin valtion tulee myös taata sitä varten riittävä rahoitus. Koulutuksen volyymia ei voi kasvattaa ilman lisäeuroja laadun kärsimättä. Oikein mitoitetut resurssit ovat myös välttämätön edellytys opettajien, tutkijoiden ja koko henkilökunnan hyvinvoinnille.
Valtiolla on lisäksi tärkeä rooli kokonaisuuden ohjaamisessa, jotta eriävät intressit ja kilpailu eivät rapauta Suomen korkeakoulutusjärjestelmää. Resursseja ei tule turhaan hajottaa. Tätä painottivat yhdessä hiljattain myös yliopistojen hallitusten puheenjohtajat, EK ja Akava. Tulevaisuuden menestystä tukevat parhaiten vahvat, omilla aloillaan maailman kärkeen yltävät tutkimuskeskittymät ja niiden ympärille kerääntyvä osaaminen. Niihin panostamalla lisäämme Suomen houkuttelevuutta kansainvälisestikin sekä edistämme laadukasta tutkimusta ja koulutusta.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston opetuksen toimialasta vastaava kehitysjohtaja.