Monessa muussa asiassa Suomi on kuitenkin maailman huipulla, mutta näissä menestystä ei kruunata kaulaan ripustettavilla mitaleilla, korkeimpaan tankoon kohoavilla lipuilla eikä Maamme-laulun soitolla väkijoukkojen hurratessa. Tilastokeskus on Suomi100 -juhlinnan merkeissä koonnut ällistyttävän listan kansainvälisistä vertailuista, joissa sijoitumme ykkösiksi tai ainakin kärkisijoille. Listassa on 96 mittaria, joista vain yksi liittyy urheiluun, nimittäin kesäolympialaisten mitalit asukasta kohti. Maailman onnellisin, vakain ja turvallisin maa, jossa on maailman paras hallinto, riippumattomin oikeuslaitos ja suurin luottamus muihin ihmisiin. Ei hassumpi kokonaissaavutus satavuotiaalta!
Viimeisten sadan vuoden aikana Suomi on noussut maailman kärkeen myös lasten terveyden erilaisten mittarien valossa. Tällaiset mittarit ovat tärkeitä, sillä osa niistä kuuluu YKn hyväksymien kestävän kehityksen tavoitteiden (SDG) joukkoon. Ne pitäisi kaikkien jäsenmaiden saavuttaa vuoteen 2030 mennessä. Globaalinen tavoite alle viikon iässä kuolleiden osuudeksi on alle 12/tuhat elävänä syntynyttä (Suomessa 1,1/1000 vuonna 2017), ja alle 5-vuotiaina kuolleiden osuudeksi alle 25/tuhat (Suomessa 2,3/1000 vuonna 2015). Synnytykseen liittyvä äitiyskuolleisuus oli Suomessa 3/100 000, kun YKn tavoite on alle 70/100 000. Kestävä kehitys on siis maassamme näiltä osin jo ajat sitten saavutettu. Kun suomalaisten eliniän odote on sadassa vuodessa noussut alle 50 vuodesta yli 80 vuoteen, tärkein tekijä on ollut lapsikuolleisuuden aleneminen.
Lasten terveydentilan paranemisessa lääketieteen tutkimus on ollut tärkeä mutta ei ainoa tekijä. Elintason nousu on kohentanut kansan ravitsemustilaa, eikä kuoppasilmäisiä luurangoiksi laihtuneita pikkulapsia ole 1860-luvun suurten nälkävuosien jälkeen meillä juuri nähty. Asumisolosuhteet ja hygienia ovat parantuneet, mikä on vähentänyt tartuntatautien korjaamaa satoa. Varmaa kuitenkin on, että tutkijoiden ponnistukset lasten sairauksien ehkäisyn, hoidon ja kuntoutuksen kehittämiseksi ovat olleet vähintään yhtä arvokkaita kuin olympialaisten kolmoisvoitto.
Lastentautien tutkimuksen pioneeri Suomessa oli Arvo Ylppö, joka edelleen mielipidetiedusteluissa on maan tunnetuimpia tiedemiehiä. Hän oli Saksassa koulutettu huippututkija, jonka mielenkiinto kohdistui ennen kaikkea ennenaikaisesti syntyneisiin keskoslapsiin. Hänen esittämänsä määritelmä, syntymäpaino alle 2 500 grammaa, on edelleen Maailman terveysjärjestön hyväksymä. Tällaisiin pikku ihmisiin oli aikaisemmin suhtauduttu fatalistisesti, eikä ”heikkouteen” kuolevia keskosia edes yritetty hoitaa. Ylpön suuri ansio oli, että hän oivalsi myös keskoslapsen kuoleman johtuvan jostakin elimellisestä tai toiminnallisesta syystä, joten pitäisi olla mahdollista myös hoitaa tällaisia ongelmia. Hänen näkemykseensä oli vahva tieteellinen pohja, yli 600 keskoslasten ruumiinavausta, jotka hän itse suoritti.
Ylpön tarmo kotiinpaluun jälkeen 1920-luvun alussa kohdistui lastenhoidon valistustyöhön, sairaaloiden ja hoitolaitosten rakentamiseen (yliopiston Lastenklinikka, Lastenlinna) ja seuraavien tutkijapolvien kouluttamiseen. Vielä eläkkeelle jäätyään vuonna 1957 hän arkkiatrin arvovallalla oli lasten hyvinvoinnin ja oikeuksien tärkeä puolestapuhuja. Seuraavina vuosikymmeninä kehittyi vastasyntyneiden tehohoito, jonka pohjana olivat jälleen tutkimuksen edistysaskeleet.
Oma kiinnostukseni elämänkaaren alkupäähän virisi lääketieteen opintojen loppuvaiheessa, kun tarjoutui tilaisuus aloittaa väitöskirjatutkimus HYKSin Lastenklinikalla, aiheena vastasyntyneiden hypoglykemia eli matala verensokeri. Sen oli epäilty aiheuttavan aivovaurioita, mikä osoittautuikin paikkansapitäväksi. Tuolloin 1960-luvun puolivälissä tehohoito oli alkutekijöissään. Vastasyntyneille soveltuvia respiraattoreita eli hengityskoneita ei ollut käytettävissä. Juuri keuhkojen puutteellinen toiminta oli ja on keskosten tavallisin ongelma ja kuolinsyy. Ainoa keino pitää näitä lapsia hengissä oli hoitaja, joka istui 24/7 pikku potilaan keskoskaapin vieressä ja paineli käsin hengityspussilla happea lapsen henkitorveen asetettuun putkeen. Jos näin pärjättiin muutamia vuorokausia, niin lapsi yleensä alkoi toipua. Vasta vuonna 1975 saatiin ensimmäiset keskoshoitoon tarkoitetut respiraattorit.
Keskosen hengitysvaikeudet johtuvat keuhkojen kypsymättömyydestä. Jotta keuhkorakkulat pysyisivät auki ja happi siirtyisi vereen, tarvitaan pinta-aktiivista ainetta eli surfaktanttia. Sitä alkaa kuitenkin muodostua vasta raskauden loppuvaiheessa, joten ennen aikojaan maailmaan tulleet vauvat ovat sitä vailla. Kun tämä ongelman perussyy oli osoitettu, ilmeinen tavoite oli surfaktanttihoito, joka korvaisi puuttuvan aineen, kunnes sitä syntymän jälkeen alkaisi muodostua omasta takaa. Aktiiviseen tutkimukseen osallistuivat myös Helsingin yliopiston tutkijat, lopputulemana tehokas hoitomuoto, joka on pelastanut tuhansia keskoslapsia elämään.
Olisi helppo luetella monia muita tutkimuksen edistysaskeleita, jotka ovat siirtyneet potilashoidon käyttöön ja parantaneet vastasyntyneiden, etenkin keskosten ennustetta. Kun vielä 1960-luvulla useimmat alle 1 500 grammaa painaneet vauvat menehtyivät, niin 2000-luvulla heistä oli vuoden iässä elossa noin 90%. Aktiivisen hoidon piiri laajenee alaspäin, sillä nyt hoidetaan jo 22.-24. raskausviikolla syntyneitä, noin 500 grammaa painavia keskosia. Raja alkaa kuitenkin tulla vastaan, ja tutkimuksen painopiste onkin ennenaikaisen synnytyksen syiden ja ehkäisymenetelmien selvittäminen.
Ennenaikainen syntymä tuo mukanaan paitsi kuoleman niin myös pysyvän aivovaurion riskin. CP-vammat ovat täysiaikaisia lapsia yleisempiä, samoin näkövammat ja kehityksen hidastuminen. Riski on hoidon kehittymisen myötä vähentynyt mutta ei poistunut, eikä sitä voida alkuvaiheessa arvioida tai ennustaa. Valtaosa saa kuitenkin mahdollisuuden elää täysillä ja yhtä pitkään kuin täysiaikaiset vastasyntyneet.
Kannattaako pieniä keskosia tutkia ja hoitaa? Pitkäaikaisseurantojen tilastonumerot antavat tähän selvästi myönteisen vastauksen, ja alkuvaikeuksien jälkeen lasten vanhemmat pitäisivät koko kysymystä absurdina. Omaa uskoani vahvisti Helsingin yliopiston kaksi väitöstilaisuutta, joita sain olla seuraamassa. Kumpikin väittelijöistä oli entinen potilaani Lastenklinikalla, ja molemmat painoivat syntyessään alle 1 000 grammaa.
Kari Raivio toimi vuosina 1996–2003 Helsingin yliopiston rehtorina ja vuosina 2003-2008 Helsingin yliopiston kanslerina.
Tieteen puolustajat –kirjoitussarjassa ihmiset kuvailevat tutkimuksen merkitystä omasta näkökulmastaan. Tutustu muihin kirjoituksiin Siksitiede-sivulla (skrollaa alas).