Seksuaalinen häirintä koskettaa myös akateemista maailmaa. Helsingin tutkijanaiset ry toteutti hiljattain kyselyn häirinnän kokemuksista yliopistoissa. Vaikka moni yliopisto pyrkii nollatoleranssiin, 409 vastaajan joukosta 166 naista ja 20 miestä olivat kokeneet seksuaalista häirintää. Nollatoleranssin soveltaminen vaatii siis edelleen käytännön tekoja. Yliopistoyhteisössä on tahtoa seksuaalisen häirinnän poistamiseen ja ennaltaehkäisyyn. Me uskomme, että kyseessä on ongelma, joka voidaan ratkaista ennakoivilla toimilla.
Mitä sitten voidaan tehdä? Ratkaisut perustuvat kaikkien yliopistolaisten aktiiviseen toimintaan opiskelijoista kansleriin asti.
Yleisesti ottaen häirintää koskevat asianmukaiset prosessit ja ohjeistukset ovat jo olemassa, mutta ne on syytä tehdä paremmin tunnetuksi. Häirinnän vastaista viestiä on pidettävä aktiivisesti esillä kaikilla tasoilla, ei riitä, että siitä löytyy tietoa verkosta. Opettajat voivat esimerkiksi pitää tietoiskuja luennoillansa, samoin lähijohtajat tutkijayhteisöissänsä. Tällöin he voivat myös toimia tärkeinä ensimmäisinä yhdyshenkilöinä, johon häirintää kokenut osaa olla yhteydessä.
Kaikki häirintätapaukset eivät tule tietoon, koska seksuaalisiin häirintätapauksiin yliopistoyhteisössä liittyy usein valta-aseman väärinkäyttö. Tutkijanaisten kyselyssä erityisen haavoittuvina ryhminä nousivat esiin ensimmäisen vuoden opiskelijat, alkuvaiheen väitöskirjan tekijät sekä määräaikaiset työntekijät. Usein lähiyhteisö tietää ja tunnistaa häiritsijät. Heidän käytöksestään saatetaan jopa varoittaa etukäteen. Tämä kulttuuri mahdollistaa valta-aseman väärinkäytön ja seksuaalisen häirinnän jatkumisen.
Yksi pullonkaula häirinnästä ilmoittamisessa on ollut häirintää kokeneen ajatus, että jos hän kertoo häirinnästä eteenpäin, hänen maineensa ja työssä etenemisensä ovat vaarassa. Oman ohjaajan epäasiallista käytöstä on siedetty, koska on ajateltu, että hän on alan ainoa asiantuntija, josta uralla eteneminen täysin riippuu. Tämä ajattelu on tärkeää purkaa. Yliopistomaailmasta on aina mahdollista löytää uusia ohjaajia.
Seksuaalisen häirinnän vaikutukset ovat sekä yhteisölle että yksilölle vakavia ja pitkäkestoisia. Ne näkyvät heikentyneenä fyysisenä ja psyykkisenä terveytenä, alentuneena työtyytyväisyytenä, huonona sitoutumisena yhteisöön sekä jopa posttraumaattisena stressireaktiona.
Asian vakavuudesta johtuen seksuaalisen häirinnän kokeneen olisi välittömästi päästävä puhumaan asiasta luotettavalle taholle. Lähijohtajat ja opettajat, häirintäyhdyshenkilöt sekä työsuojeluvaltuutetut toimivat tällaisina luotettuina tahoina, mutta yliopistoissa voisi harkita myös erillisten, lähellä ruohonjuuritasoa toimivien riippumattomien ryhmien perustamista, joiden tehtävänä olisi kuunnella, neuvoa ja toimia seksuaalisen häirinnän tilanteissa. Tärkeää olisi, että asiasta pääsee keskustelemaan välittömästi ja ilman pelkoa seurauksista itselle. Tahtoa ongelman ratkaisuun yliopistoista löytyy, yhteistyössä se myös onnistuu.
Kaarle Hämeri
Kansleri, Helsingin yliopisto
Päivi Salmesvuori
Puheenjohtaja, Helsingin tutkijanaiset ry