– Suomessa on 16 keskussairaalaa ja mielestäni kaikissa niistä pitäisi olla työelämäprofessori, toteaa Helsingin yliopiston tuore lääketieteellisen koulutuksen työelämäprofessori Pasi Pöllänen.
Hän toimii tutkimus- ja koulutusjohtajana ja ylilääkärinä Kymsotessa, joka kokoaa yhteen Kymenlaakson sosiaali- ja terveyspalvelut perusterveydenhuollosta erikoissairaanhoitoon, ja toimii merkittävänä lääkärien kouluttajana Etelä-Suomen alueella.
– Vaikka kliininen työ on päätehtävämme, keskussairaalat ovat myös isoja kouluttajia. Näen, että keskussairaaloissa tarjottavan koulutuksen rakennetta tulisi kehittää, ja keskussairaaloiden koulutusyhteistyötä lisätä, Pöllänen sanoo.
Useiden lääketieteen erikoistumisalojen osalta työskentely keskussairaalassa kattaa lähes puolet kuuden vuoden erikoistumisjaksosta. Lisäksi lääkärien lakisääteinen täydennyskoulutus on 10 päivää vuodessa. Muun muassa niiden järjestämisestä Pöllänen on työssään vastannut vuodesta 2005.
– Olen ehdottanut koko Etelä-Suomen kattavaa lääketieteen koulutuksen kokonaisuuden muodostamista. Uusi erikoislääkärikoulutusmalli mahdollistaisi myös sen, että koulutuspaikat haettaisiin samalla kun saa hyväksynnän koulutukseen.
Työelämäprofessori tuntee kentän
Koulutuspaikkoina keskussairaalat ovat menestyneet hyvin Nuori Lääkäri -yhdistyksen kyselyissä. Pöllänen arvelee sen johtuvan siitä, että yliopistosairaaloita pienemmissä yksiköissä aikaa koulutettavalle löytyy ehkä enemmän, ja hänet huomataan paremmin.
– Erikoistuvat lääkärit ovat myös keskussairaaloiden elinehto, ja muodostavat merkittävän osan henkilökunnastamme, Pöllänen sanoo.
Hän on itse tehnyt käytännön koulutustyötä viime vuoden alkupuolelle asti, ja ollut mukana kehittämässä erikoistumisvaiheen verkkokursseja jo vuosikymmenen ajan. Keskussairaalassa tapahtuvan koulutuksen myötä erikoistuvat lääkärit saavuttavat ne taidot, joita vaaditaan koulutuksen seuraavassa vaiheessa yliopistosairaaloissa.
– Toivoisin, että tämän työelämäprofessuurin avulla saadaan lisää huomiota sille työlle, mitä keskussairaaloissa tehdään lääkäreiden kouluttamisessa, Pöllänen sanoo.
Samaa mieltä on lääketieteellisen tiedekunnan dekaani Risto Renkonen.
– Tämä on hyvä kehitys, joka sitoo meitä yhä paremmin yhteiskuntaan. Seuraavien sukupolvien laadukas kouluttaminen on yksi keskeisimmistä tehtävistämme, ja siinä vahvat siteet keskussairaaloihin auttavat. Pasi Pöllänen on mukana tässä isossa tehtävässämme, joka lopulta tähtää potilaan parhaaksi.
Työelämäprofessorilla on paikkansa akateemisessa maailmassa
Pöllänen haluaa myös ottaa kantaa keskusteluun työelämäprofessorien roolista akateemisessa maailmassa. Hänen mukaansa tilanne on analoginen Suomen armeijan kanssa.
– Eihän kukaan armeijan käynyt pidä prikaatinkenraalia samanarvoisena kuin kenraalia, Pöllänen sanoo, ja lisää, että yliopistoissa työskentelee muutoinkin useamman portaan professoreita – on akatemiaprofessoreita, professoreita ja apulaisprofessoreita.
– He kaikki, mukaan lukien työelämäprofessorit, antavat yliopistolain toisen pykälän, ensimmäisen momentin mukaista tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattavat opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.
Pölläsen mukaan työelämäprofessorin lähestymistapa tähän tehtävään on määritelmällisesti käytännönläheisempi. Hän on aiemmin toiminut professorina Tampereen yliopistossa, ja kertoo uuden toimensa myötä pohtineensa professuuria tieteellistä pätevyyttä laajempana kokonaisuutena.
– Tieteellisesti pätevä voi olla jo varhaisessa vaiheessa uraansa, mutta professuuriin liittyy myös vastuu ja kypsyys. Ehkä ihminen on kypsä professoriksi siinä vaiheessa, kun nimitys ei enää tunnu miltään, vaan on jo valmiiksi identiteetissä, Pöllänen sanoo.