Suomessa kaikilla on tasa-arvoinen mahdollisuus kouluttautua, mikä on ainutlaatuista ja arvokasta. Helsingin yliopiston alumni Ritva Koljonen on kiitollinen saamastaan koulutuksesta ja siksi hän halusi vuorostaan tukea tutkimusta ja koulutusta lahjoittamalla yliopistolle.

Olen kotoisin pienestä maalaistalosta Hämeestä. Siihen aikaan kaikki kävivät kansakoulua, mutta enemmän koulutusta haluavan piti pyrkiä oppikouluun. Koska oppikouluja oli etupäässä kaupungeissa, maalaislapset hakeutuivat harvoin opintielle. Kouluttamattomat vanhempani ajattelivat kuitenkin, että parempi tulevaisuus olisi saavutettavissa ainoastaan koulutuksen kautta.

Niin aloitin tamperelaisessa oppikoulussa vuonna 1952. Sen ajan Suomi oli aivan toisenlainen kuin nyt. Viimeiset sotakorvaukset maksettiin sinä vuonna. Kaikesta oli puutetta, myös luokkahuoneista. Siksi aloitin ensimmäisen vuoteni iltavuorossa. Asuntopula oli huutava ja alivuokralaisasuntoa kuulosteltiin tutun tuttujen kautta. Yleisin perheasunto oli huone ja keittiö. Maalaislapsi otettiin kai pienen elintarvikeavun toivossa. Sitä sai asua sananmukaisesti toisten nurkissa. Vaikka tällainen siirtyminen sen ajan "kaupunkikulttuuriin" toi mukanaan koti-ikävää ja elintason laskua, kertyi siitä varsin nuorena elämänkokemusta, josta on ollut myöhemmin hyötyä. Tulin huomaamaan, että on olemassa varsin eri tavalla ajattelevia ihmisiä.

Ajatusmaailmani koki varsinaisen shokin, kun kerran radiossa kerrottiin tieteenharjoittajille jaetuista apurahoista. Ensimmäinen vuokraemäntäni, joka työskenteli tekstiiliteollisuudessa, närkästyi: "Mitä tuollaiseen rahaa tuhlataan. Antaisivat köyhille." Muistan vieläkin, miten sisälläni kuohahti, kuinka tyhmästi ihminen voi ajatella. Olinkin jo sanomassa, että tuollaisen ajattelutavan takia kyllä köyhinä pysytäänkin, mutta alivuokralaisen ei ollut soveliasta arvostella perhettä. En muista, kerroinko tapauksesta kotona, mutta viime vuosina olen sen usein kertonut.
 
Tulin vuonna 1959 opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Asuminen alivuokralaisena jatkui. Ylioppilasasuntoja oli vähän ja lähinnä sotaorvot pääsivät niihin. Asunto- tai opintotuista ei voinut edes uneksia. Kuitenkin vanhempieni suurten uhrausten ansiosta ja vaatimattomasti eläen suoritin tutkintoni ottamatta opintolainaa.

Kun muutama vuosi sitten Helsingin yliopisto haki lahjoittajia lehti-ilmoituksella, ajattelin, että nyt on minun vuoroni antaa takaisin. Halusin vuorostani tukea yliopistoa ja opiskelijoita, kun minäkin olin saanut mahdollisuuden opiskella yliopistossa ilman lukukausimaksuja. Esimerkiksi Yhdysvaltojen lukukausimaksut olisivat tehneet opiskeluni mahdottomaksi. Ehkä taustalla vaikutti myös vuosikymmenien takainen tuohtumukseni vuokraemäntäni tapaan suhtautua tutkimustyöhön.