Kirsti Sintonen: Tutkitun tiedon arvostus ei ole itsestäänselvyys

Tieteen arvostus on meistä kaikista kiinni. Päättäjiltä toivon viisautta ymmärtää, että tutkimustyö on pitkäjänteistä. Lyhytnäköiset säästöt voivat haitata juuri sitä tieteenalaa, jota tarvittaisiin seuraavan mahdollisen kriisin uhatessa, kirjoittaa emeritapäätoimittaja Kirsti Sintonen.

”Ennustan, että koronapandemian jälkeen me kaikki arvostamme tiedettä aiempaa enemmän. Varmaa on, että seuraavan pandemian uhatessa osaamme toimia paljon viisaammin. Koska tiede on löytänyt meille vastauksia.” (Suomen Kuvalehti, pääkirjoitus 4.4.2020.)

Tiede ja tutkimus ovat näkyneet kevään aikana mediassa aiempaa enemmän. Pääkirjoitussivuilla on ennustettu, että tieteen arvostus säilyy ja korostuu myös sen jälkeen, kun koronaviruspandemiasta on selvitty.

Myös tieteentekijät ovat esiintyneet tavallista enemmän lehtien palstoilla ja sähköisissä välineissä. Harvoin on osunut silmiin A-Studion keskustelua tai koronavirusta käsittelevää lehtijuttua, jossa ei olisi haastateltu tutkijoita. Viheliäinen koronavirus on tuonut tutkimustiedon lähelle jokaisen ihmisen arkea, omaa terveyttä ja hyvinvointia.

Tiedebarometrien tulokset ovat osoittaneet, että suomalaiset ovat hyvin tiedeuskovaisia. On hienoa, että tutkitun tiedon merkitys näkyy olevan muutenkin nousussa. Me, jotka olemme seuranneet tämän sektorin asioita pitempään, voimme sanoa, että näin ei ole ollut suinkaan aina. Olisiko arvonnousu tapahtunut ilman koronakriisin vaikutusta? Tätä on vaikea arvioida – ainakaan vielä.

Ennen viime eduskuntavaaleja Helsingin yliopistolla oli #siksitiede-kampanja, jota jatketaan vielä muun muassa näiden kirjoitusten muodossa. Yliopistoalan järjestöillä oli Tiedevaalit-kampanja. Sen verran voidaan varmaan nostaa kissan häntää ja väittää, että näillä yhteisillä toimilla oli ainakin osaltaan vaikutusta siihen, että hallituksen ohjelmassa näkyy tutkitun tiedon merkitys ja yliopistorahoituksen tilanne on kohentunut.

Tutkimuksen vapaudelle uhkia kansainvälisesti, mutta myös kotimaassa

Vaikka tiede ja tutkimus tuntuvat nyt kivunneen ansaitsemalleen aallonharjalle, tähän ei auta tuudittautua. Kansainvälisiltä kentiltä löytyy huolestuttavan paljon esimerkkejä siitä, kuinka tutkijoiden sananvapautta rajoitetaan, tieteentekijöitä vainotaan ja tutkitun tiedon merkitystä väheksytään. Onpa joitakin tutkimusaloja jopa kielletty.

Joidenkin tieteenalojen tutkijoita häiritään myös Suomessa. Selvitysten mukaan tämä voi estää heitä tarttumasta teemoihin, joista voi seurata loanheittoa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Tieteen kehitykselle on iso vahinko, jos tietyt aiheet muuttuvat liian aroiksi tutkia.     

Uuden tiedon syntyminen on vahvasti kytköksissä tieteen vapauteen. On hyvin haitallista mennä sanomaan, että se ja se tieteenala tai tutkimuskohde on turha. Kukaan ei voi ennustaa, mille tiedolle on tarvetta vaikkapa kymmenen vuoden päästä. Vapaaseen tutkimukseen kuuluu myös se, että tutkijat saavat itse valita aiheensa. Vain he tietävät ne tärkeät kysymykset, joiden pohjalta tiede menee eteenpäin. Näin syntyy parhaiten myös niitä ”hyötyjä”, joita usein perätään.

Päättäjiltä toivoisi viisautta ymmärtää, että tutkimustyö on pitkäjänteistä. Lyhytnäköiset säästötoimet voivat vakavasti haitata juuri sen tieteenalan tutkimusedellytyksiä, jonka pohjalta syntynyttä uutta tietoa tarvittaisiin seuraavan mahdollisen kriisin uhatessa.

Ensi vuosi on nimetty tutkitun tiedon teemavuodeksi. Toivotaan, että se osaltaan pitää yllä tieteenteon tärkeyttä koronakriisivaiheen jälkeen. Mutta teemavuodet eivät pelkästään riitä. Se, että tutkittu tieto pysyy arvossaan, on kiinni meistä kaikista. Siksi olen luvannut toitottaa tieteen ja tutkimuksen puolesta vielä aktiivityövuosien jälkeenkin.           

Kirjoittaja on Professoriliiton ja Tieteentekijöiden liiton eläköityvä viestintäpäällikkö ja Acatiimi-lehden emeritapäätoimittaja.