Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 4/2022.
Mistä tunnistaa vihapuheen? Voiko sitä jäljittää lingvistiikan tai algoritmien avulla? Eipä juuri, vastaa käännöstieteen apulaisprofessori Simo Määttä.
— Vihapuheella ei ole kielioppia. Sen ja sananvapauden rajat ovat hämärät ja vaikeasti tunnistettavat.
Ovatko perinteiset raamatuntulkinnat vihapuhetta? Entä mustien räppäreiden n-sanan viljely tai Venäjän uhkaukset Nato-hakemuksen sotilaallis–poliittisista seurauksista? Vihapuhetta ei voi irrottaa ideologisesta viitekehyksestä, Määttä toteaa.
Vihapuhetta on eri määritelmissä luonnehdittu viestinnäksi, joka alentaa toisia, loukkaa heitä persoonan perusteella, hyökkää ihmisten arvokkuutta vastaan tai lisää ennakkoluuloja ja vastakkainasettelua.
Uhkaukset ja solvaukset ovat suoria vihan ilmauksia, mutta paljon on myös epäsuoraa vihapuhetta. Mitä pitäisi ajatella rinnastuksesta, jossa jonkin maan koronatartuntojen määrä suhteutetaan homoliittojen määrään?
Alentavia ilmauksia verhotaan usein muuntelemalla sanoja niin, että algoritmit eivät tunnista loukkauksia. Muslimeita saatetaan kutsua musuleiksi, mikä toimii myös pilkkana ja koodisanana samanmielisille.
Ironia, informaatiosodat ja maalittaminen ovat nykypäivän vihapuheen piirteitä. Sen levittäminen on tehokkaampaa kuin koskaan ennen, ja trollit ajavat ihmisiä toisiaan vastaan. Seuraukset voivat olla raskaita.
— Demokratian tulevaisuus on vaakalaudalla, apulaisprofessori sanoo.
Määtän mukaan Venäjän hyökkäystä Ukrainaan edelsi vuosien systemaattinen propaganda, jossa näkyy yhtäläisyyksiä Ruandan kansanmurhaa edeltäneeseen vihapuheeseen.
— Olemmeko olleet sokeita? Historiasta tiedämme, mitä tällaisesta vihapuheesta tapaa seurata, Määttä toteaa.
Simo Määttä oli puhujana kansainvälisessä Excessive language in public -verkkokonferenssissa, jonka järjesti Helsingin yliopiston romaanisten ja germaanisten kielten tutkijoiden yhteisö 10.–11.3.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.