Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 2/2023.
Maria Khachaturyan istui pöydän ääressä ja kysyi kielenoppaaltaan, miten sanotaan ”minun isäni”. Opas, kuusikymppinen mies nimeltä Élie Sandy, vastasi. Khachaturyan kirjoitti muistivihkoon: ”n dà”. Se oli väärin, mikä ei ollut ihme. Kyseessä oli ensimmäinen istunto.
Oli vuosi 2009. Khachaturyan oli lentänyt Moskovasta Guinean pääkaupunkiin Conakryyn. Lähtömaassa oli 20 astetta pakkasta, määränpäässä 30:n asteen helle. Kaduilla tuoksuivat sitrushedelmät ja paistetut donitsit.
Hänen tehtävänsä oli tutkia mandelaisiin kieliin kuuluvaa manoa, jota puhuu noin 390 000 ihmistä Guineassa ja Liberiassa. Kukaan muu kielitieteilijä ei ollut aiemmin tutkinut sitä perusteellisesti.
Sävelkorkeudet menevät helposti sekaisin
13 vuotta myöhemmin Maria Khachaturyan työskentelee Helsingin yliopistossa. Hän on yhä ainoa tutkija, joka on perehtynyt manoon. Vuonna 2009 hän oli maisterivaiheen opiskelija Moskovan valtionyliopistossa — ja kokematon. Niinpä esimerkiksi sana isä aiheutti päänvaivaa.
Manossa on kolme toonia eli sävelkorkeutta: korkea, keskimatala ja matala. Keskimatala ja matala menevät tottumattomassa korvassa helposti sekaisin. Toonia on erityisen vaikea hahmottaa, jos sana lausutaan irrallaan lauseesta.
— Luulin myös, että vokaali on lyhyt. Jos äidinkielessäsi ei eritellä pitkiä ja lyhyitä vokaaleja, eron kuuleminen on vaikeaa. Moni suomea opiskeleva ulkomaalainen tuskailee asian kanssa.
Lopulta Khachaturyan oppi, että isä on dàā. Vokaali on pitkä, alkaa matalasta toonista ja nousee keskimatalaan.
Toiset sanat olivat vielä kinkkisempiä. Vasta vuosia myöhemmin, kun Khachaturyan viimeisteli väitöskirjaansa, hän totesi, että hintaa merkitsevä sana ei olekaan sɔ̰́, jossa ɔ tarkoittaa avointa o-vokaalia, sen yllä oleva merkki korkeaa toonia ja alla oleva luikura nasaalisuutta — siis ikään kuin korkealta lausuttu ranskan sana son. Sen sijaan sana vaikuttaa olevan sɔ̄ṵ́: keskimatala ɔ ja korkea nasaalinen u muodostavat diftongin.
— En ole asiasta vieläkään aivan varma.
Ei sittenkään matemaatikko
Alun perin Maria Khachaturyanista piti tulla matemaatikko. Hänen äitinsä on matematiikan opettaja ja isänsä oli insinööri. Khachaturyan meni lukioon matematiikkalinjalle. Englanti oli ainoa vieras kieli, jota hän osasi. Khachaturyanilla on armenialaisia ja juutalaisia juuria, mutta sekä armenian että jiddišin kielen taito oli hiipunut jo aiemmissa sukupolvissa.
— Olin matematiikassa suhteellisen hyvä, mutta en riittävän. Tajusin, että suurin osa luokkalaisistani päätyisi matematiikan laitoksille, mutta minä en ollut sillä tasolla.
Sattumalta Khachaturyanin äidin kaveri vinkkasi, että Maria voisi hakea opiskelemaan kielitiedettä.
— Kielitieteessä on tarjolla paljon analyysimetodeja, jotka nojaavat matemaattiseen logiikkaan, Khachaturyan kertoo.
— Tajusin, että tässä on tapa hyödyntää matemaattista osaamistani johonkin hauskaan
Talvivaatteet roikkuivat päällä
Ensimmäisellä Guinean-matkallaan Maria Khachaturyan asui katolisessa lähetyskeskuksessa Nzérékorén pikkukaupungissa. Katuja ei valaistu, öisin nousi sumu ja taskulampun valossa tuntui kuin olisi sukeltanut meren syvyyksiin.
Khachaturyan ja muut nuoret tutkijat välttelivät lihaa ja kalaa, koska pelkäsivät sairastuvansa. Nyttemmin hän pitää pelkoa turhana.
— Menetin aika paljon painoa. Kun kotimatkalla puin ylleni talvivaatteet, oli huvittavaa, kuinka löysät ne olivat.
Asuntolan ympärillä oli muurit. Ensimmäisenä vuonna tutkijat poistuivat niiden alueelta lähinnä torille ostamaan ruokaa. Järjestely ei ollut Khachaturyanista huono.
— Se oli ensimmäinen kertani Guineassa, ja vieras ympäristö oli uuvuttava. Minusta tuli myöhemmin vapaampi.
Khachaturyan ajattelee, että eläminen Guineassa voisi olla erilaista, jos hän olisi mies. Toisaalta hänestä tuntuu, että paikalliset eivät pidä häntä ensisijaisesti naisena vaan eurooppalaisena.
— Euroopasta tulleena ihmisenä kuulut erilliseen kategoriaan. Sain kyllä avioliittoehdotuksia. Enemmän kai vitsillä.
Kielitieteilijän täytyy irtautua aiemmin opitusta
Kun ihminen tutustuu uuteen kieleen, hänen vinkkelinsä on vääristynyt. Hahmotamme vieraita kieliä äidinkielemme ja muiden aiemmin oppimiemme kielten kautta.
— Kielitieteellinen kenttätyö edellyttää aina poisoppimista. Sinun täytyy irtautua asioista, jotka olet oppinut aiemmin, ja olla avoin sille, mitä uusi kieli yrittää kertoa.
Khachaturyan ottaa esimerkiksi sen, miten monet länsimaiset ihmiset ovat tottuneet käsittämään yksikön ja monikon. Asioita on joko yksi tai monta, ja kummallekin ilmiölle on omat sanansa: dog ja dogs.
Useissa kielissä asioiden määrää ei luokitella näin.
— Yksikkömuotoa käytetään usein myös esimerkiksi tilanteissa, joissa pöydällä on useita puhelimia. Monikkoa käytetään vain, jos halutaan erityisesti korostaa, että puhelimia on monta. Ero ei olekaan yksikön ja monikon vaan määrittelemättömän ja monikon välinen.
Khachaturyan on tutkinut manoa niin kauan, että kielen jäsennystavat alkavat olla tuttuja. Manossa on silti yhä piirteitä, joita hän ei ymmärrä. Erään relatiivilauseisiin liittyvän ongelman kanssa Khachaturyan on työskennellyt jo kymmenen vuotta. Voit lukea pähkinästä tarkemmin tämän jutun lopussa olevasta kainalojutusta.
Tarinoiden logiikka ei aina aukea
Jos Guineassa haluaa liikkua autolla, maahan on fiksuinta saapua kuivan kauden aikana. Silloin kaikkea peittää oranssi tomu. Sadekaudella tiet muuttuvat usein mutavelliksi.
Vuonna 2011 Maria Khachaturyan tutki väitöskirjaansa varten manon kielioppia. Hän matkusti uuden kielenoppaansa Cé Simmyn kanssa tämän kotikylään. Hän istui iltaisin nuotion äärellä ja nauhoitti kyläläisten tarinoita, joiden kieltä hän sitten analysoi. Tarinat olivat usein synkänpuoleisia kertomuksia asioiden synnystä.
Eräs tarina kertoi pensaikossa elävästä noidasta, joka söi ihmisiä. Noita kuitenkin varoi murtamasta uhriensa luita, koska hänellä oli niksi: kun luut laittoi koriin ja koria heilutti, ihminen palautui ennalleen. Kerran noidan luokse tuli poika, jolle hän tarjosi ihmisateriaa, mutta varoitti rikkomasta luita. Tottelematon poika mursi uhrin luun. Kylän asukkaat lähtivät noidan perään ja ottivat hänet kiinni.
— Ja sinä kuvittelisit, että noitaa ja poikaa rangaistaisiin. Mutta ei. Tarinan viimeinen lause oli, että tämä vanha nainen toi noituuden maailmaan, Khachaturyan kertoo.
Toisinaan hänestä tuntuu, ettei ymmärrä paikallisten kertomuksia. Ehkä heidän logiikkansa on erilaista kuin länsimaalaisten, Khachaturyan tuumii. On myös mahdollista, että tarinoitsija jättää kertomatta jotain, mikä oli kuulijoille itsestään selvää.
— Kaikkein vaikeinta on päätellä, mitä ihmiset eivät sano.
”Löysin täältä kotini”
Vuonna 2011 Maria Khachaturyan muutti Venäjältä Ranskaan työstämään väitöskirjaansa. Hän on sittemmin käynyt kotimaassaan, mutta Ukrainan sodan syttymisen jälkeen hän ei ole halunnut palata Venäjälle.
— On ollut henkisesti raskasta kuulla ensikäden raportteja inhimillisen tragedian laajuudesta Ukrainassa, samoin kuin nähdä venäläisten työtovereideni, ystävieni ja perheenjäsenteni pakkaavan elämänsä matkalaukkuun, ylittävän rajan ja aloittavan alusta toisaalla.
Vuosina 2015–2017 Khachaturyan työskenteli tutkijana Yhdysvalloissa. Kun määräaikaisuus loppui, hän haki tutkijanpaikkoja yliopistoista ympäri maailmaa. Helsingistä tärppäsi. Hän on nyt asunut Suomessa pidempään kuin missään muussa maassa sitten Venäjän.
— Löysin täältä kotini.
Vuodet maailmalla ovat olleet rikastuttavia, mutta myös uuvuttavia. Khachaturyanin tavoite on saada vakituinen professorin tai tutkijan virka. Hän on vastikään hakenut Euroopan tutkimusneuvostolta apurahaa, joka voisi tehdä toiveesta totta. Apuraha mahdollistaisi myös tutkimustiimin palkkaamisen.
— Olen kaivannut kollegoja. Ei ole yhtä hauskaa työskennellä kielen kanssa yksin.
Maria Khachaturyan käy yhä säännöllisesti Guineassa. Hänelle on muodostunut nykyisen kielenoppaansa Pé Mamyn kanssa perheenomainen suhde. Kaksikko kutsuu toisiaan siskoksi ja veljeksi, ja kielenopas on nimennyt nuorimman poikansa Khachaturyanin aviomiehen mukaan.
— Koska he jakavat nimen, he jakavat myös roolin. Niinpä kun soitan hänelle ja kysyn, mitä hänen pojalleen kuuluu, kysyn, mitä aviomiehelleni kuuluu.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.
Relatiivilauseisiin liittyvä ongelma on tällainen. Maria Khachaturyan näyttää kaverilleen lehdessä olevaa kuvaa ja sanoo: ”Tyttö, jolla on keltainen takki, on pääministerin tytär.” Kohta seuraan liittyy kolmas henkilö, joka kysyy, että ai kuka on pääministerin tytär. Khachaturyan vastaa: ”Se on se tyttö, jolla on keltainen takki.”
Jos lauseet olisivat manoa, jolla-sanan paikalla olisi sana lɛ́. (Vokaali ɛ on avoin e ja sen päällä oleva merkki ilmaisee korkeaa toonia.) Sekä suomen että manon sana kertovat, että niitä seuraa relatiivilause.
Asia ei kuitenkaan ole näin simppeli. Toisessa lauseessa lɛ́-sanalla on myös toinen rooli: se ilmaisee fokusta eli sitä, mihin kuulijan tulee kiinnittää huomionsa tai mikä osa lauseessa on uutta tietoa. Pääministerin tytär on se henkilö, jolla on keltainen takki – ei se, jolla on punainen takki.
Mikä sitten on ongelma? Se, että länsimaisissa kieliopeissa relatiivilauseet ja fokus on tapana esitellä eri kappaleissa.
— Ikään kuin olisi puhdas sattuma, että sana on sama, Maria Khachaturyan sanoo.
— Mutta entäpä jos ajattelisimmekin, että kyseessä on pohjimmiltaan sama sana, jota käytetään eri yhteyksissä? Silloin meidän tulisi kuvailla yhteinen perusfunktio sanalle lɛ́ ja selittää, kuinka erikoistuneet funktiot – relatiivilauseen ja fokuksen osoittaja – kumpuavat tästä yhteisestä funktiosta.
Juuri tämä on sitä poisoppimista, joka on kenttätyötä tekevälle kielitieteilijälle tärkeää: uutta kieltä ei tule tarkastella tuttujen kielten jäsennystapojen mukaan. Sen sijaan tutkijan pitää katsoa, minkälaisia kategorioita kieli itse tarjoaa.
Mutta lɛ́-pähkinä ei ole helppo.
— Olen työskennellyt asian kanssa kymmenen vuotta enkä vieläkään tiedä, kuinka se tulisi hahmottaa.