Tieteen maantieteelliset ja historialliset valtarakenteet ovat nousseet keskusteluun myös kielentutkimuksen saralla. Erityisesti kielentutkimuksen kehittyminen tieteenalana kietoutuu vahvasti siirtomaa-ajan perinnölle. Eurooppalaisten kielten levittäytyminen uusille alueille ja paikallisten kielten tutkimus ovat tästä hyviä esimerkkejä.
Nykyisin suurin osa tutkimuksesta, rahoituksesta ja sen tuomasta tunnustuksesta keskittyy globaalin pohjoisen yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin, vaikka kielellinen monimuotoisuus painottuu muualle maailmaan.
Suomi on tästä yksi esimerkki. Suomessa vahvasti edustettu kielentutkimus pyrkii ymmärtämään kielellistä monimuotoisuutta. Se selittää kielen rakenteita, merkityksiä, käyttöä ja muutosta laajan empiirisen pohjan avulla, jossa kerätään ja käytetään kieliaineistoja eri puolilta maailmaa.
Kielentutkijat pohtivat kasvavassa määrin kysymyksiä tutkimuksensa asemasta ja merkityksestä yhteiskunnassa ja maailmassa. Kenen tarpeita tutkimus palvelee? Kuka päättää, millaista aineistoa eri kielistä kerätään? Kuka kerää tutkimuksen hedelmät?
Tutkijat keskustelivat aiheesta Societas Linguistica Europaea 2024 -konferenssissa Eeva Sippolan vetämässä paneelissa. Konferenssi on kielitieteen tärkeimpiä tapahtumia Euroopassa, ja se järjestettiin Helsingin yliopistossa 21.–24. elokuuta. Paneelista julkaistaan kommentti myös alan lehdessä.
Mikä dekolonisaatio?
Dekolonisaatiolla tarkoitetaan siirtomaakaudelta periytyvien haitallisten valtarakennelmien ja ajatusmallien purkamista.
Muut olemisen ja tietämisen tavat haastavat joskus länsimaista akateemista lähestymistapaa. Kulttuuriset säännöt saattavat määritellä, milloin voi lausua tiettyjä sanoja. Myös kielen rakenteen selittäminen teoreettisen kuvausmallin kautta voi poiketa siitä, miten puhujat ymmärtävät rakenteiden muodostumisen.
Länsimainen käsitys äidinkielestä ja yksikielisestä ideaalista puhujasta on myös osa kolonialismin perintöä. Monikielisyys on yleistä monissa maailman puhujayhteisöissä. Monikielisyyden tutkimus onkin osoittanut, että yksilön monikielisyys tai eri kielten käyttö puheessa ei ole poikkeavaa, vaan se voi toimia tutkimuksen ja teorianmuodostuksen lähtökohtana.
Jatkuva muutos
Kielentutkimus on muuttanut työskentelytapojaan. Aineistoja pyritään saattamaan vapaasti käytettäväksi, eettisiin kysymyksiin paneutuminen kuuluu tiiviisti tutkijoiden koulutukseen, ja osa rahoittajista painottaa yhteistyötä puhujayhteisöjen kanssa.
Valtasuhteet muuttuvat kuitenkin hitaasti. Tutkijan voi olla vaikea antaa päätösvalta tutkimusaiheestaan kielen puhujille, sillä olemme osa akateemisia valtarakenteita. Yhteistyön, keskustelun ja reflektion kautta on kuitenkin mahdollista luoda kestävämpiä tapoja tutkia maailman kieliä.
Vähemmistökielten puhujiin vaikuttavat monenlaiset asenteet, jotka koskettavat myös kieliä ja kielellisiä oikeuksia. Monimutkaisten historiaan pohjaavien kieliasenteiden ja valtasuhteiden ymmärtäminen hyödyttää myös kielentutkijoita, jotka keskittyvät kielen rakenteeseen. Kun ymmärrämme, millaisesta aineistosta johtopäätöksiä tehdään, parantaa se tutkimuksen laatua.
Jotta tutkimus tukisi osaltaan kielellisen monimuotoisuuden säilyttämistä, tulee sen lähteä puhujayhteisöjen tarpeista ja tavoitteista. Esimerkiksi uhanlaisten kielten dokumentaation linkittäminen puhujien tarpeisiin auttaa myös kielten ja kulttuuriperinnön säilymistä.
Dekolonisaation avulla voimme löytää vaihtoehtoisia lähestymistapoja ja uusia näkökulmia. Kielentutkimuksen tulee kyseenalaistaa vallitsevia valtarakenteita sekä perustua tasa-arvoisille suhteille ja yhteistyölle. Tarvitsemme avoimia, monimuotoisia aineistoja, joiden hyödyntäminen palvelee myös puhujia. Alan toimintatapojen kriittinen tarkastelu hyödyttää lopulta kielitieteen teorianmuodostusta ja metodologioiden kehittymistä sekä akateemista tutkimusta yleisesti.