Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 3/2026.
Lähes kaikki matkani Neuvostoliittoon ja sittemmin Venäjälle ovat suuntautuneet Karjalaan tai Inkerinmaalle, suomen sukukielten puhujien pariin. En osaa venäjää. Tunnistan kyrilliset suuraakkoset, ja minulla on sieltä täältä haalittu sanavarasto, jolla olen yrittänyt pärjätä eri palvelujonoissa.
Keväällä 1965 joukko Helsingin yliopiston suomen kielen opiskelijoita ja tutkijoita lähti Neuvosto-Viroon opintomatkalle. Ajoimme tilausbussilla Leningradiin ja sieltä yöjunassa Tallinnaan. Vanha kaupunki oli huonossa kunnossa, mutta tuolloinkin eloisa. Mieleen jäivät myös Tarton tienvarren haikaranpesät ja kaikkialla leijunut ruskohiilen haju.
Menomatkalla Neuvostoliiton rajalla minulta takavarikoitiin pussillinen Granny Smith -omenoita ja sain tullista kuitin. Kun paluumatkalla ilmaisin kaipaavani pussiani, tullivirkailija puhkesi raikuvaan nauruun, osoitti kuittiani ja sanoi suomeksi: ”Muistoksi, muistoksi!” Omenani olivat kadonneet parempiin suihin.
Kajuutta vai hytti?
Heinäkuussa 1978 lähdin kielikurssille Debreceniin Unkariin. Yöjuna toi minut, vaimoni ja ystäväpariskuntamme Helsingistä Moskovaan. Meillä oli Moskova—Budapest-matkaa varten voucherit, jotka piti vaihtaa lipuiksi. Asemalla oli silmänkantamattomat jonot.
Mietin jonottaessani, miten ilmaisisin asiani. Tahdoimme samaan hyttiin, eikä yrmeiden yleisöpalvelijoiden kanssa kannattanut pelleillä. Paikka, hm, Helsingin slangissa on venäjä-lainana mesta, eiköhän se kelpaa. Tuntemattomassa sotilaassa juopunut vänrikki Koskela laskee marskin syntymäpäivänä ”adin tvaa trii pjet”. Koskela siirtyi kolmesta viiteen, mutta itse olin nelosen vasiten opetellut: tšetiri.
Mikä on hytti venäjäksi? Kajuutta kuulostaa lainalta, eiköhän se käy. Ja niin olinkin jo virkailijan edessä. ”Draztuitse, devuska: tšetiri mesta, odin kajuta, pažalusta!”
Rouva purskahti rajuun nauruun. Hän nauroi katketakseen ja löi polviinsa. Sain liput: kaikki paikat samaan hyttiin. En tiedä, naurattiko virkailijaa enemmän vajavainen kielioppini vaiko kajuta-sana. Venäjässä kajuta merkitsee samaa kuin suomessa, laivan kajuuttaa. Hytti on venäjäksi kabin.
Kuukautta myöhemmin nousin Budapestissa paluumatkalle Moskovan-junaan. Neuvostoliiton rajalla asiakirjat piti esittää vartiotuvassa. Kun viimein pääsin tarkastuksesta ulos, asema oli pimeä ja juna kadonnut. Asemaa siivonnut mummo viittasi radalle päin, itää kohti. Ymmärsin viittoilusta, että minunkin pitäisi hankkiutua samaan suuntaan. Taivalsin yössä kiskoja pitkin. Vihdoin näin valoja ja junan: vaununi roikkui korkealla ilmassa ja sen alle asennettiin Neuvostoliiton ja Suomen rautateille sopivaa leveää teliparia. Pääsin kyytiin ja kotia kohti.
Lahjus matkalaskussa yllätti
1990-luvulla olin mukana tekemässä Väinölän lapset -televisiosarjaa suomen lähisukukielistä. Elokuussa 1995 suuntasimme Inkerinmaalle kuvaamaan vatjaa ja inkeroista käsitteleviä osia.
Ylitimme Viron ja Venäjän rajan Narvasta Ivangorodiin. Tulliaseman kyltissä ilmoitettiin tiukasti, että lahjominen oli kielletty. Tullimies ihmetteli isoa lastiamme, mutta matka sai jatkua.
Venäjälle ei saanut viedä ruplia. Tullimies neuvoi, että heti seuraavan mäen päällä on pankki. Näin olikin, mutta lukittuna ja rautakettingillä teljettynä. Peräämme pysähtyi rajavartioston auto, ja meidät kiidätettiin vartiotupaan läksytykseen.
Raja-alueella ei saa pysähtyä! Määräyksen rikkomista seuraa sakko. Vai ei ole ruplia? Ei auta kuin lähteä päämajaan, vaihtaa rahaa, tehdä kuulustelupöytäkirja ja hoitaa sakot. Aikaahan siinä menee.
Voisikohan markoilla maksaa? Kyllä se sopii, sata markkaa. Entä kuitti? Njet. Inkerinmaalta palattuani merkitsin sadan markan lahjuksen matkalaskuuni. Erikoisin koskaan näkemäni selvitys, yliopiston taloushenkilö totesi.
Perestroika vessapaperina
Vuonna 1996 edessä oli aunuksenkarjalaisista ja lyydiläisistä kertova osuus. Tervetuloa, rajavartija veti käden lippaan Niiralassa. Rajamuodollisuudet olivat ohi puolessa tunnissa. Ajoimme Laatokan rantatietä Aunuksen lakeuksille ja liikuimme kuvauspaikoillamme ilman pienimpiäkään vaikeuksia.
Pysähdyimme eräässä kylässä kauppa-autolle, jonka ympärillä kävi kiivas pulina, suoranainen huuto. Oppaamme Marija suomensi, että spontaani torikokous siinä haukkui hallitusta yleisesti huonoista ajoista ja erityisesti siitä, ettei kylään ole viime aikoina toimitettu sähköä.
Vuonna 1997 matkasimme vepsäläisten pariin. Ylitimme rajan jälleen Niiralassa. Ensimmäinen, hyvin nuori tullimies, kääntyi esimiehensä puoleen ja tämä oman esimiehensä, kunnes asiamme joutui tulliaseman päällikön ratkaistavaksi.
Odottelimme raja-aseman helteisellä pihalla, kun asiat sujuivat omaa verkkaista kulkuaan. Monisivuinen kalustoluettelomme naputeltiin tietokoneelle: kunkin nimekkeen perään merkittiin jokaisen tuotteen hinta ja paino. Luettelo tulostettiin monena kappaleena ja kappaleet varustettiin lukuisin leimoin.
Työmme äänisvepsäläisten mailla sujui hyvin. Šoutjärven vepsäläismuseon ulkokäymälässä oli vessapaperina kappale kirjaa Perestroika: demokratija i pravda.
Hätäjarru tarpeen
Elokuussa 1998 kuvausryhmämme kävi tverinkarjalaisten luona. Juna Moskovasta pysähtyi Tverissä kahdeksi minuutiksi, ja ulos piti saada yhdeksän ihmistä ja kolmisenkymmentä kollia tavaraa. Kun juna lähti liikkeelle, kyydissä oli vielä neljä kollia ja kaksi suomalaista.
Hyppäsin lasteineni kuolemaa uhmaten liikkuvasta junasta. Vaununemäntä tajusi toimia ja veti hätäjarrusta niin että höyry tuprahteli. Näin saimme mukaamme myös matkanjohtajan ja loput kalustostamme.
Tverissä majoituspaikkamme pitäjä tiesi kertoa, että maan johtoon olisi pian nousemassa uusi henkilö. Toden totta: seuraavana vuonna Vladimir Putinista tuli Venäjän pääministeri.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.