Mitä annettavaa uskonnolla on maailmalle, jossa ääri-ilmiöt tuntuvat valtaavan alaa? Onko uskonnolla merkitystä kansain­välisen politiikan osana? Ainakin ymmärrys maallistumisen ja uskonnon merkityksen samanaikaisesta voimistumisesta tulee tarpeeseen.

ESSEE // Y/10/15 / Yhteiskuntatieteissä ainakin 1960-luvulta eteenpäin vallinnut maallistumisoletus vaikutti pitkään uskonnon pinnalliseen käsittelyyn. Sekularisaatioteesi oletti uskonnon siirtyvän osaksi yksityistä ja menettävän merkitystään julkisen piirissä.

Kyse ei ollut neutraalista ennustuksesta. Maallistuminen nähtiin paitsi vääjäämättömänä kehityskulkuna myös toivottavana ilmiönä, jossa muut mantereet ja yhteiskunnat seuraavat Länsi-Eurooppaa. Yhteiskuntatieteissä oletus on vaikuttanut siihen, kuinka uskontoon suhtaudutaan: sitä on joko ali- tai yliarvioitu.

Sekularisaatio-oletus on sittemmin osoittautunut vääräksi tai ainakin riittämättömäksi tavaksi hahmottaa uskonnon merkitystä maailmanpolitiikassa.

Uskonto ei ole privatisoitunut eikä sen merkitys vähentynyt siinä määrin kuin oletettiin. Länsi-Euroopan sekularisaatiokehitys on pikemminkin poikkeus kuin normi maailmanlaajuisesti ajatellen.

Erilaisten uskonnollisten ääri-ilmiöiden yleistyminen 1900-luvun loppupuolella herätti myös yhteiskuntatieteilijät. Uskontoa ei voi sivuuttaa, mutta sitä ei myöskään pidä ymmärtää liian yksioikoisesti.

Uskonnon aliarvioiminen tai ohittaminen on jonkinlaista uskontosokeutta: uskontoa ei tarkastella silloinkaan, kun siihen olisi painavat perusteet. Kyse ei ole asenteesta uskontoja kohtaan — siitä mitä mieltä yksittäiset tutkijat uskonnosta ovat, vakaumuksesta puhumattakaan — vaan uskontoon liittyvien tutkimuksellisten kysymysten sivuuttamisesta.

Uskonnon merkitystä voidaan myös yliarvioida. Silloin uskonnosta saattaa tulla vaikkapa toisen kulttuurin naisten aseman tarkastelun pääasiallinen linssi.

Se ei ole uskontosokeutta, vaan värittynyttä ja yksiulotteista tulkintaa siitä, mitä uskonto on ja miten se vaikuttaa. Normatiivisuutta on myös uskonnontutkijoissa ja uskonnollisissa toimijoissa. Kummassakaan tapauksessa uskontoa ei tarkastella monipuolisesti ja analyyttisesti, ymmärtäen mutta kriittisesti.

Maallistuminen on todellisuutta. Näyttääkin siltä, että käynnissä on samanaikainen maallistuminen ja uskonnon merkityksen voimistuminen, myös globaalisti. Jälkimmäiseen sisältyy sekä yksilöiden harjoittama merkitysten etsiminen, uskonnollisten yhteisöjen aktiivinen rooli kolmannen sektorin edustajina — usein paikkaamassa valtioiden puutteellisia peruspalveluja — että uskonnollisen fundamentalismin nousu. Kyse on samanaikaisista, lomittaisista kehityskuluista molempiin suuntiin.

On harhaanjohtavaa esittää esimerkiksi muslimivaltiot tai globaalin etelän maat ”uskonnollisina”, vastakohtana ”sekulaarille” pohjoiselle tai lännelle. Myös muslimimaissa ja köyhissä etelän maissa tapahtuu maallistumista. Monet ajavat valtion instituutioiden katsomusneutraaliutta ja kritisoivat uskonnon vaikutusta lainsäädäntöön. Samalla on tahoja, jotka vaativat ja ajavat päinvastaista, uskonnon ja uskonnollisten instituutioiden vaikutusvallan lisäämistä lainsäädännössä. Näin tapahtuu myös EU-maiden sisällä, esimerkiksi Puolassa.

On tärkeää, että nykymaailmassa voitaisiin mielekkäällä tavalla yhdistää oman ja toisten kulttuurien uskontoperinteiden tuntemus kriittisyyteen ja itsekriittisyyteen. Omaa ei tarvitse hylätä, mutta sen huonot puolet ja vallankäytön ulottuvuudet on syytä tunnustaa. Toista ei tarvitse demonisoida eikä ihanteellistaa. Kaikkiin uskontoihin on sisäänrakennettuina mahdollisuudet monenlaisiin, jopa vastakkaisiin, eettisiin, opillisiin ja yhteiskunnallisiin tulkintoihin.

Edesmennyt ruotsalainen piispa Krister Stendahl käytti kiinnostavaa ilmaisua ”pyhä kateus” osana uskontodialogia. Pyhä kateus kohdistuu niihin toisen uskonnon puoliin, jotka saattavat olla omassa heikommin kehittyneitä, vähemmän arvostettuja tai puuttua kokonaan. Pyhän kateuden asenne ottaa erot lähtökohdaksi, mutta pyrkii aktiivisesti näkemään ne myönteisesti. Samalla se tekee toisen kritisoimisen helpommaksi. Pyhän kateuden asenne sisältää myös sen, että näkee omassa perinteessä kadehtimisen arvoisia piirteitä. Se johtaa oman arvostamiseen, vaalimiseen ja puolustamiseen, ei sen kieltämiseen siksi, että joku muu ajattelee eri tavoin. Tällainen asenne on mahdollinen ja nykyaikana ehkä jopa välttämätön niin uskontojen edustajille kuin maallikoillekin.

Uskonnon lukutaito on välttämätöntä nykyaikana. Se ei ole uskonnon ali- eikä yliarviointia, vaan uskonnon huomioonottamista ja kriittistä ymmärtämistä monipuolisesti niin omassa kuin toisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Se ei edellytä uskonnollista vakaumusta. Itsekriittisyys tarkoittaa silloin omien ennakko-oletusten huomioimista ja kriittistä arviointia: mitä ajattelen uskonnosta yleensä tai tietystä uskonnosta erityisesti ja millä perusteilla?

///

Rauhan- ja konfliktintutkimus kasvattaa koko ajan merkitystään. Uskonto on olennainen osa kansainvälistä politiikkaa. Yhdysvaltalainen tutkija Daniel Philpott on ensimmäisiä kansainvälisen politiikan asiantuntijoita, joka on käsitellyt uskontoa tavalla, joka ei yli- eikä aliarvioi sitä. Uskonnon lukutaito sisältää uskonnon oppien, etiikan ja instituutioiden sekä sisäisten valtarakenteiden havaitsemista. Valtakysymykset ovat usein merkityksellisempiä uskontojen sisällä kuin niiden välillä. Niin islam kuin kristinusko ovat sisäisesti jännitteisiä. Kummankin sisällä käydään neuvottelua perinteen tulkinnasta, oikeudesta tehdä tätä tulkintaa, jatkuvuudesta ja muutoksesta.

Uskontodialogi, jota uskontojen edustajat käyvät, tapahtuu useimmiten uskonnon institutionaalisella ylätasolla. Tavallisten ihmisten, erityisesti naisten, mahdollisuudet edustaa uskontoaan ovat rajalliset tai jopa olemattomat. Uskonnollisten johtajien ottaminen mukaan rauhanvälitystyöhön on uusia mahdollisuuksia tarjoava aluevaltaus, jossa suomalaisilla toimijoilla on kansainvälisestikin merkittävä rooli. Samalla on pidettävä huolta uskonnollisten johtajien kouluttamisesta vaikkapa sukupuolten tasa-arvon ja ihmisoikeuksien kysymyksissä. Uskontojen sisäiset valta-asetelmat on avattava tilanteissa, joissa johtajia käytetään konfliktinratkaisussa. Maallikkojen — erityisesti naisten — vaikutusvallan samanaikainen lisääminen on olennaista.

///

Uskonnoilla on sekä ilmeisiä rajoituksia että mahdollisuuksia rauhan edistämisessä. Philpottin työtoveri Notre Dame -yliopistossa, Scott Appleby, hahmottelee kaksitahoisuutta termillä pyhän ambivalenssi. Kielteisten puolten ohella uskontoperinteet kantavat ytimessään periaatteita, joilla on käyttöä rauhanvälityksessä. Anteeksiantamisen ihanne ja velvoite on yksi sellainen. Uskonnolliset tavat ymmärtää ja toteuttaa anteeksiantamista ovat rauhantyössä liian vähän käytetty resurssi, mutta poikkeuksiakin on, kuten Etelä-Afrikan totuuskomissio.

Uskonnottomat toimijat luultavasti vierastavat ajatusta. Silti ainakin konfliktissa, jossa uskonnolla on merkittävä rooli, sitä voisi yrittää käyttää rauhan ajamiseen. Daniel Philpott nostaa esiin sovituksen ajatuksen kansainvälisessä oikeudessa ja rauhanvälityksessä.

Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta pyrkii omalta osaltaan vastaamaan näihin suuriin haasteisiin. Etsimme paraikaa rahoitusta Uskonto, konflikti ja dialogi -tutkimusyksikölle. Kunnianhimoisena päämääränä on korkeatasoisen tutkimuksen ohella kouluttaa uusia asiantuntijoita, jotka eivät ali- tai yliarvioi eivätkä sokeasti puolusta tai vastusta uskontoa.

 

Kirjoitus pohjautuu marraskuiseen esitelmään Usko, rauha, väkivalta -seminaarissa.

Lue lisää aiheesta: Kieli & kulttuuri