Ulkomaantoimittaja, tietokirjailija Heikki Aittokoski sai poliittisen historian opinnoista eväät työhönsä, mutta tutkinto jäi suorittamatta

11.1.2021
Lapsuusvuodet Torontossa, 9-vuotiaana voitettu kirjoituskilpailu ja perheenjäsenten suuret murheet ovat tehneet Aittokoskesta Aittokosken.

Auto vaihtui pienestä Peugeotista Chevroletiin. Samalla kerrostalokolmion tilalle tuli väljempi rivitaloasunto. Näiden tilojen kautta Heikki Aittokoski muistaa muuton Espoon Karakalliosta Torontoon.

Aittokoski oli nelivuotias, kun hän muutti Sirkka-äidin, Terho-isän ja Timo-veljen kanssa isän töiden perässä Kanadaan. Merkonomi-isä oli menestynyt hyvin urallaan ja työskenteli kansainvälisessä Procter & Gamble -yritysjätissä, joka tuottaa monia Suomessakin tunnettuja tuotemerkkejä, esimerkiksi Fairy-tiskiainetta. Äiti oli poikien varhaislapsuudessa kotona.

Suomessa perhe oli muuttanut aiemmin Jyväskylästä pääkaupunkiseudulle. Lapsiperheiden asuttama Karakallion lähiö oli 1970-luvulla niin turvallinen, että poika sai kulkea nelivuotiaana yksin 400 metrin matkan kotoaan pyhäkouluun — äidin seuratessa matkaa kauempaa.

Ekaluokalle, taas

Aittokoskelle jäi myös kanadalaisen suurkaupungin esikaupungissa vietetystä ajasta hyvät muistot. Hän oppi puhumaan sujuvaa englantia ja aloitti koulun paikalliseen tapaan kuusivuotiaana.

— Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että Toronton-aika oli minulle aivan avainkokemus. Sain kolmen vuoden kansainvälistymiskokemuksen jo ihan pienenä, Aittokoski sanoo.

Kun perhe palasi Espooseen, rivitaloasunto hankittiin Viherlaaksosta. Oma pieni etupiha ja pikkuruinen takapiha ihastuttivat veljeksiä, mutta paluussa oli lapsen näkökulmasta ikäväkin piirre: koulu piti aloittaa ekalta luokalta, vaikka Heikki oli käynyt sen jo Kanadassa!

— Se tuntui tylsältä, koska osasin kaikki opetettavat asiat — paitsi en ikätasoisesti suomen kieltä.

Aittokoski puhui kuusivuotiaana parempaa englantia kuin suomea.

Palkinto antoi potkua

Äidinkielikin vahvistui nopeasti. Aittokoski osoitti kirjallista lahjakkuutta jo yhdeksänvuotiaana, kun hän voitti YK:n lasten vuoden kirjoituskilpailun intialaisesta kerjäläispojasta kertovalla tarinallaan.

Ennen kirjoitusta hän ei tiennyt mitään Intiasta, mutta otti selvää lukemalla kirjaston kirjoja. Jopa Intian rahayksikkö rupia oli tekstissä oikein, mistä poika sai opettajalta erityiskiitoksia. Palkinto loi uskoa omiin kirjoitustaitoihin.

— Tämä ensimmäinen palkinto on minulle tärkein. Sain siitä aika paljon potkua, myöhemmin useita arvostettuja kirjoituspalkintoja voittanut Aittokoski sanoo.

Häntä harmittaa vieläkin, että lapsuuden voittoteksti ei ole säilynyt tallessa aikuisuuteen asti.

Isän menetys

Pikkulapsena Aittokoski leikki paljon veljensä kanssa. Hän myös pelasi jalkapalloa vuosia joukkueessa. Lapsuus olikin normaali ja onnellinen yhdeksänvuotiaaksi asti, Aittokoski kertoo. Sitten tuli tragedia.

Terho-isä tappoi yllättäen itsensä vuonna 1979. Aittokoski ei tiedä vieläkään itsemurhan syytä, mutta isä oli sairastunut fyysisesti ennen henkistä romahdustaan.

— Itsemurha heitti synkän varjon lapsuuden loppupuoliskon ylle. Jouduin olemaan vähän itsenäisempi kuin mitä olisin muuten ollut.

Poika itki isän menetystä, mutta selvisi yllättävän hyvin jatkamaan koululaisen elämäänsä. Tavallinen arki auttoi eteenpäin.

Veljekset

Heikin neljä vuotta vanhempi isoveli Timo sairastui 17-vuotiaana lukiolaisena skitsofreniaan. Aittokoski muistaa edelleen, miten järkyttävää oli vierailla mielisairaalassa: iloisesta teinistä oli tullut psykoosipotilas. Veljeä hoidettiin pitkiä jaksoja Lapinlahdessa, mutta Timo ei palannut enää ennalleen.

Heikki Aittokoski oli aikaisemmin suhtautunut valtavirrasta poikkeaviin ihmisiin hiukan alentuen ja jopa naureskellen. Nyt hänen oli opittava ymmärtämään ihmisten erilaisuutta.

— Veljen sairaus on vaikuttanut minun elämääni paljon enemmän kuin isän itsemurha.  Isän teolle ei voi enää mitään, mutta veljen sairauden kanssa on tultava toimeen. Muita vaihtoehtoja ei ole.

Aittokoski tapaa veljeään säännöllisesti, sillä molemmat asuvat edelleen Espoossa lähellä lapsuudenkotiaan. Aikuiset veljekset harrastavat yhteisiä autoajeluita.

Koulussa ja töissä

Heikki Aittokoski oli hyvä koulussa, suorastaan hikari, kuten hän itse sanoo. Poika upottautui jo 12-vuotiaana lukemaan Kolmannen valtakunnan nousua ja tuhoa, jossa selitetään juutalaisten kohtaloita keskitysleireillä.

— Järkytyin, kun luin sitä. Mutta samaan aikaan historia alkoi kiinnostaa enemmän ja enemmän. Mietin, miksi maailma toimii tällä tavalla ja miksi ihmiset kohtelevat toisiaan näin.

Koulussa kiinnostivat varsinkin historia, äidinkieli ja muut kieletU .lkomaantoimittajan työ ei ollut mitenkään selvä uratoive. Pikkupoikana Aittokoski haaveili veturinkuljettajan työstä, mutta myöhemmin mielessä kävivät rauhanturvaajan ja diplomaatin ammatit.

— Eno oli ollut YK:n rauhanturvaaja, ja kansainväliset työt kuulostivat varmaan aika hohdokkailta lapsen ja nuoren mielessä.

Aittokoski on tottunut ahkeroimaan nuoresta asti. Hän aloitti ilmaislehtien jakajana 13-vuo­tiaana. Yläkoulun kahdeksannelta luokalta lukion loppuun asti siivoojan ja myyjän hommia riitti usealle päivälle viikossa.

Työskentelyyn ei ollut taloudellista pakkoa, vaikka yksinhuoltajaperheenä elettiinkin.

— Tulimme kyllä toimeen. Oli minun oma valintani tehdä töitä kouluaikana. Hankin  omia rahoja, joista sain päättää itse.

Kerralla sisään

Lukion jälkeen Aittokoski oli menossa armeijaan, mutta pääsi jo ennen asepalvelusta opiskelemaan, heti ensi yrityksellä. Hän osti Akateemisesta kirjakaupasta Tampereen yliopiston tiedotusopin kirjat, koska toimittajan työ kiinnosti. Kirjojen viestintäteorioita selatessa into loppui kuitenkin lyhyeen.

— Totesin, että tämä on ihan käsittämätöntä teoreettista höttöä.

Aittokoski pani kirjat kertalukeman jälkeen syrjään ja osti tilalle Helsingin yliopiston poliittisen historian pääsykoekirjat. Ne tuntuivat heti omilta, koska teksti oli käytännöllisempää ja tutumpaa historiaa harrastaneelle.

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa kiehtoi sekin, että opinnot eivät valmistaneet vain yhteen ammattiin. Näin nuoruuden haave diplomaatin urasta jäi edelleen mahdolliseksi.

Hän luki pääsykoekirjat kymmenen kertaa.

— Päätin tehdä kaikkeni, että pääsen sisään. Olisin muuten jäänyt armeijan jälkeen ihan tyhjän päälle.

Ykkönen harmitti

Heikki Aittokoski menestyi hyvin opinnoissa, sillä koulun hikariasenne säilyi vielä yliopistossakin. Hän oli hyvin pettynyt, kun sai pakollisesta logiikan jaksosta ykkösen eli huonoimman arvosanan, jolla kurssista pääsi läpi. Kaikki muut numerot olivat hyviä.

Nykyisellä arvostelutavalla tuo ykkönen tosin nousisi kakkoseksi, mikä ehkä näin jälkeenpäinkin lohduttaa kunnianhimoista opiskelijaa.

Pänttäämisen lisäksi aikaa jäi kuitenkin myös sosiaaliselle elämälle.

— Opiskeluaika oli hauskaa ja kiinnostavaa. Tapasin fiksuja ihmisiä ja syntyi ystävyyssuhteita, joista moni on säilynyt tähän päivään asti, Aittokoski kertoo.

Jännitys haltuun

Yksi vaikeus painoi yliopistovuosina. Opiskelija kärsii esiintymisjännityksestä, jonka takia alustusten pitäminen oli hankalaa. Kerran Aittokoski ei yhtäkkiä kesken esitelmän saanut sanaa suustaan.

— Jäätyminen on esiintymisjännittäjän absoluuttinen painajainen ja ihan kauhea tilanne.

Onneksi kurssin opettaja, talouspolitiikan tutkija ja Venäjä-asiantuntija Pekka Sutela hoiti tilanteen empaattisesti ja rauhallisesti, ja opiskelijakaveritkin osasivat suhtautua jännittämiseen asiallisesti. Aittokoskelle jäi tunne, että hän voi pärjätä jännittämisestä huolimatta.

Nykyisissä töissään hän esiintyy melko paljon. Vaikka se tuntuu joka kerta vaikealta, jännitys ei enää estä estradille astumista eikä muitakaan työtehtäviä.

Työt imaisivat

Aittokoski teki opintojen ohessa opettajan sijaisuuksia ja museotöitä. Vähitellen myös freelance-toimittajan keikat alkoivat kiinnostaa, ja lopulta Ylioppilaslehden toimittajan pesti katkaisi opinnot.

Työelämän imu oli kova ja valtiotieteiden opinnot jäivät kesken.

— Kun tajusin voivani elättää itseni toimittajana, työt menivät opintojen ohi.

Valintaa ei ole tarvinnut katua. Ylioppilaslehden jälkeen Aittokosken tie vei Helsingin Sanomiin, jonka ulkomaantoimittajana hän on työskennellyt vuodesta 1996 asti.

Hyvään ulkomaanjournalismiin kuuluu hänen mukaansa päiväkohtaisen, tarkan uutisoinnin lisäksi taustoittaminen. Vaikka nykyaika onkin hektistä, asioiden laajempia yhteyksiä pitää pysähtyä selittämään. Lukijaa voi palvella tekemällä työnsä huolellisesti ja tarjoamalla näkökulmia maailmaan.

Laajoja kaaria

Poliittisen historian opinnoista on ollut paljon hyötyä ulkomaantoimittajan ammatissa: historiallisten syy-yhteyksien hahmottamisessa ja avaamisessa, Aittokoski arvioi.

— Ei ollut tietoinen valinta alkaa lukea historiaa, jotta voisin myöhemmin toimittajana taustoittaa asioita. Mutta maailman selittäminen lukijalle on se, mitä rakastan.

Aittokoski on kirjoittanut useita tietokirjoja toimittajan työnsä ohella. Uutuuskirja Onnellisten saari — matka täydelliseen yhteiskuntaan oli ehdolla Kanava-palkinnon saajaksi. Onnellisuudesta kertova teos on päätösosa trilogialle, johon kuuluvat niin ikään kiitosta niittäneet Narrien laiva ja Kuolemantanssi.

Aittokoski kuvailee tyylilajiaan asiaproosaksi, sillä hän yhdistää faktatietoon kaunokirjallisen kerronnan keinoja.

— Olen omasta mielestäni hyvä laajojen kaarien kirjoittamisessa. Sen takia haluan kirjoittaa tietokirjoja aina silloin tällöin.

Tyytyväinen 50-vuotias

Pitkän linjan ulkomaantoimittaja on nyt 50-vuotias ja vaikuttaa elämäänsä kaikin puolin tyytyväiseltä. Ikääntyminen tosin tuntuu ärsyttävästi kropassa, Aittokoski sanoo. Muuten olo on tasapainoinen.

— Keski-iän kriisi on pysynyt hallittavan kokoisena.

Aittokoski ei haaveile uusista urapoluista, vaan keskittyy itsensä kehittämiseen ja tahtoo tulla yhä paremmaksi toimittajaksi. Hän on tällä hetkellä työkierrossa Hesarin Kuukausiliitteessä. Marraskuun numerossa hän kirjoitti Suomen itsemurhatilastoista ja myös isänsä kohtalosta.

Aittokoski on ollut naimisissa vaimonsa Anun kanssa vuodesta 2002. Lapsista vanhin on jo aikuinen, keskimmäinen täyttää tammikuussa 18 ja kuopus on 15-vuotias.

Moni haave on toteutunut. Mikä seuraavaksi kiinnostaisi?

— Haluaisin löytää harrastuksen, jossa voisin kehittyä ilman sosiaalisia paineita. Harrastuksen olisi hyvä olla sellainen, johon voi keskittyä ajattelematta muuta.

Jynssääminen auttaa

Kesken olevat kirjoitustyöt mietityttävät Aittokoskea paljon. Kuntourheilu, esimerkiksi uinti, auttaa välillä mielen tyhjentämisessä.

Tosin uimareissutkin antavat toisinaan kirjoittamisen aihetta, ainakin jutunjuurta sosiaaliseen me­diaan. Aittokosken rakas vihollinen, Juttelija, pyrkii usein avaamaan mieltään saunan lauteilla. Myös Sanomatalon arki välähtää välillä toimittajan merkinnöissä, samoin perheen lemmikin tempaukset.

Aittokoski on havainnut ulkotöiden olevan hyväksi ammattikirjoittajalle. Syksyn puuhiin kuului sammalen jynssääminen pihalaatoilta.

— Jynssäys on puuduttavan tylsää, mutta myös terapeuttista pikkupuuhaa.

Siinä ei tarvitse ajatella mitään muuta.

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 10/2020.