Ungarinyinin, torlakin ja vepsän kieliä yhdistää kolme asiaa: niiden puhujat ovat iäkkäitä, puhuttu muoto on vahvempi kuin kirjoitettu – ja kieliä halutaan tutkia ja elvyttää, kun se vielä on mahdollista.

Laura Siragusa, Stef Spronck ja Max Wahlström ovat lingvistejä ja Helsingin yliopiston humanististen tieteiden ohjelman tutkijatohtoreita, jotka tutkivat katoamisvaarassa olevia kieliä. He kaikki ovat kiinnostuneita kielten ja kulttuurin suhteesta, ja siihen pääsee käsiksi pienten alkuperäiskielten tutkimuksen kautta. Lingvistit kertovat omasta tutkimuskohteestaan.

Max Wahlström: Vanhat naiset ovat
torlakin tutkijan parhaita haastateltavia

– Joskus käy niin, että informantteja on lähdettävä etsimään niityiltä vuohipaimenesta. Kun heidät saadaan tupaan, alamme kysellä vanhoista asioista, ja samalla tallentuu murre, kertoo Max Wahlström.

Torlakki on eteläslaavilainen siirtymämurre serbian, makedonian ja bulgarian välissä. Sitä puhutaan Itä-Serbiassa ja Bulgariassa. Max Wahlström tutkii Timok-joen laaksossa Serbiassa puhuttavaa torlakin varieteettia.

– Serbia on kieliopiltaan lähellä esimerkiksi venäjää. Serbiassa on muun muassa samat sijamuodot kuin venäjässä. Makedoniassa ja bulgariassa sijoja ei ole, ja kielet ovat lisäksi kehittäneet esimerkiksi määräisen artikkelin sekä säilyttäneet muita slaavilaiskieliä monimutkaisemman verbijärjestelmän. Merkittävä syy torlakissa tapahtuneisiin kielenmuutoksiin ovat pitkäkestoiset kielikontaktit vuosisatojen aikana, Wahlström kuvailee tutkimuskohdettaan.

– Torlakissa on piirteitä paitsi serbiasta myös makedoniasta ja bulgariasta, ja siksi sen tutkiminen on niin kiinnostavaa. Torlakin avulla on mahdollista päästä kurkistamaan siihen, miten kielenmuutokset tapahtuvat.

Torlakin puhujien määrästä ei ole tarkkaa tietoa, sillä jotkut puhuvat murretta vain vähän, toiset enemmän. Uhanalainen murre kuitenkin on, ja siksi sen tallentamisella ja tutkimisella on kiire.

Max Wahlström tekee tutkimusta yhdessä Serbian Tiedeakatemian Balkanologisen instituutin kanssa. Yhdessä instituutin tutkijoiden kanssa kerätään sekä kielitieteellistä että kansatieteellistä aineistoa. Tämä tapahtuu kiertämällä Timokin alueen syrjäisissä kylissä ja koputtelemalla talojen oviin.

"Etsimme jututettaviksi erityisesti vanhoja naisia, sillä he taitavat murteen miehiä paremmin."

– Balkanilla on helppo tehdä kenttätöitä. Ihmiset ovat avoimia ja ottavat meidät hyvin vastaan. Etsimme jututettaviksi erityisesti vanhoja naisia, sillä he taitavat murteen miehiä paremmin. Vanhat miehet ovat kaikki käyneet Jugoslavian armeijan ja oppineet siellä serbokroaattina tuolloin tunnetun yleiskielen. Naiset ovat pysytelleet kotikylissä, ja he myös elävät miehiä pidempään, tutkija kertoo.

Stef Spronck: Ungarinyin osoittaa,
miten kieli on paljon enemmän kuin kielioppi

Alkuperäiskielten tutkija huomaa konkreettisesti, miten kieli ja kulttuuri kietoutuvat yhteen. Stef Spronck antaa esimerkin.

– Länsimaiselle kielentutkijalle lause ’istun siskoni vieressä’ on yleensä vain kokoelma sanoja ja kielioppia. Tyypillisesti kielentutkija ryhtyy tutkimaan kieltä pyytämällä puhujia kääntämään tämän tyyppisiä yksinkertaisia lauseita. Ungarinyinin kielen puhujalle tämä lause on kuitenkin perustavanlaatuisesti outo, Spronck sanoo.

Syy: ngarinyinin kulttuurissa vastakkaista sukupuolta olevat sisarukset eivät ole läheisesti tekemisissä keskenään, joten ungarinyiniä puhuva mies todennäköisesti vastaisi kysymykseen: ’ei niin voi sanoa’.

Hollantilainen lingvisti lähti vuonna 2008 Australiaan tekemään tohtorintutkintoaan. Häntä kiehtoi se, miten kulttuuri ja kielioppi kietoutuvat yhteen Australian kielissä. Spronck oli kotimaassaan opiskellut yleistä kielitiedettä ja slaavilaisia kieliä, mutta Australiassa hän päätyi sattumalta ngarinyin-kansan ja heidän alkuperäiskielensä ungarinyinin pariin. Kielen käyttäjät elävät nykyisin Länsi-Australiassa Derbyn kylässä ja sen lähettyvillä.

Ungarinyinin kieli on vakavasti uhanalainen. Sen puhujia on alle viisikymmentä, ja kieli elää lähinnä harvojen, jo iäkkäiden käyttäjien puheessa. Kielen puhujat, jotka työskentelivät Spronckin kanssa kielen nauhoituksen parissa, toivoivat tarinoiden siirtyvän seuraaville sukupolville. He haluavat varmistua siitä, että ungarinyiniä voi kuulla myös tulevaisuudessa.

Ungarinyin on säilynyt vuosisatoja ilman kirjoitettua kieltä, ja osa vanhoista puhujista suhtautuu kirjoittamiseen varauksella.

Ungarinyin on säilynyt vuosisatoja ilman kirjoitettua kieltä, ja osa vanhoista puhujista suhtautuu kirjoittamiseen varauksella, sillä kielellä on vahvat perinteet nimenomaan puhuttuna kielenä. Nuoremmat sukupolvet suhtautuvat kirjoitukseen työkaluna, jonka ansioista kieltä on helpompi jakaa ja se pysyy muistissa. Kielen puhujat ja kielitietieteilijät ovat kehitelleet useita tapoja kirjoittaa ungarinyiniä vuosien ajan, ja viettäessään aikaa ngarinyinien yhteisössä Spronck esitteli niitä työpajoissa ja keskustelutilaisuuksissa.

Spronck vietti lopulta Australiassa yli kuusi vuotta, sillä alkuperäiskansaan tutustuminen ja henkilökohtaisten suhteiden rakentaminen veivät aikaa. Spronckin työhön kuului kenttämatkoja, ihmisten haastattelua ja kielen dokumentointia ja kuvailua.

Australiassa on ollut parhaimmillaan 250 alkuperäiskieltä. Nyt niistä enää noin kymmenen on päivittäisessä käytössä. Eri puolilla Australiaa nousseet liikkeet tekevät työtä vanhojen alkuperäiskielten elvyttämiseksi.

Laura Siragusa: Vepsällä on toivoa

Kun italialainen Laura Siragusa opiskelijana valitsi pääaineekseen venäjän, hän ei vielä aavistanut päätyvänsä pienen vepsän kielen pariin.

Hän sai ensi kontaktin suomalais-ugrilaisiin kieliin vaihto-opiskelijana Helsingissä ja palasi myöhemmin oppimaan lisää. Yksi hänen esikuvistaan on vepsäläinen tutkija ja aktivisti Zinaida Strogalschikova. Viime elokuussa Suomeen saapunut Siragusa viihtyy Helsingissä hyvin: yhteistyömahdollisuuksia muiden alkuperäiskansatutkijoiden kanssa on paljon, koska kiinnostuksen kohteet ovat yhteisiä.

Itämerensuomalaisella vepsän kielellä on noin viisituhatta puhujaa. Vepsäläiseksi identifioituvia on Siragusan mukaan kuutisen tuhatta. Vepsää puhutaan Äänisjärven etelä- ja länsipuolella, ja se voi parhaiten Karjalan tasavallassa, jossa käynnistyi tarmokas elvytysliike 1980-luvulla. Siellä vepsä saa tukea paikallishallinnolta: on kirjallisuutta ja sanomalehtiä, tv ja radiokin toimivat. Sanastoa kehitetään aktiivisesti esimerkiksi koulumaailman käyttöön.

"Vepsäläiset itse ovat optimistisia kielensä tulevaisuudesta."

Muualla kylät ovat eristyneempiä ja tyhjenevät nuorista, potentiaalisista puhujista. Toisaalta kylissä kieli on läheisemmässä suhteessa perinteiseen ympäristöön ja arkeen. Vepsänkielinen musiikkitoiminta, kuten kuorot ja yhtyeet, voi hyvin.

Vaikka vepsällä on kirjakieli, myös puhutulla kielellä on Siragusan mukaan merkitystä. Kun kielellä on puhujia, se pysyy elävämpänä.

– Vepsäläiset itse ovat optimistisia kielensä tulevaisuudesta. He eivät halua uhrin asemaa. Vepsä selvisi jo sodasta, Stalinin terrorista ja Venäjän assimilaatiopolitiikasta. Toivoa siis on.

 

Kuuntele videolta Stef Spronckin ungarinyininkielinen kertomus kieleen tutustumisesta tai vepsänkielinen runo Laura Siragusan lausumana.