Tulenkantajista tubettajiin — runous muuttuu mutta on voimissaan

22.4.2020
Rap-lyriikka on palauttanut runouden kirjojen sivuilta juurilleen. Antiikin Kreikassa runoja esitettiin lyyran säestyksellä.

Joskus runonsäe onnistuu koskettamaan vuosisatojen takaa ja näyttämään, kuinka samanlaisia ihmiset ovat olleet aina ja kaikkialla. Runo tiivistää tunteen. Se vetoaa aisteihin ja antaa ajatuksille työstettävää.

— Runossa pelkistyy ihmisen mielentila, ajatus ja tunnelma. Runous on peruskysymysten käsittelyä kompaktissa muodossa, kotimaisen kirjallisuuden professori Vesa Haapala arvioi.

Entisaikojen suomalaisten elämässä runous toimi muistin tukena, yhteisön ylläpitäjänä ja rituaalien vahvistajana. Kansanrunous kantoi vuosien halki suomalaisten kulttuuria ja historiaa.

Myöhemminkin runous ja runoilijat olivat tärkeitä. Johan Ludvig Runebergia palvottiin kansallissankarina, ja Eino Leino, Pentti Saarikoski ja Aila Meriluoto olivat runouden superjulkkiksia.

Nyt on vaikea keksiä ketään elävää suomalaista nykyrunoilijaa, jonka kuka tahansa osaisi nimetä.

— Aikaisemmin kirjallisuus oli isommassa roolissa suomalaisessa kulttuurissa. Se sai myös enemmän näkyvyyttä, kun muuta tarjontaa oli vähemmän, Haapala toteaa.

Sävel ja sanat

Mikä on syönyt runouden merkitystä? Ehkä muoto on vain muuttunut: musiikin sanoitukset ovat edelleen tärkeitä.

Vesa Haapalan mukaan laulu on jopa lähempänä runouden alkulähteitä kuin painettu runokirja. Lyriikka-sana juontaa juureensa lyyraan, jonka säestyksellä antiikin Kreikan runonlaulajat esiintyivät.

Suomenkielinen pop- ja rap-musiikki menestyy listoilla. Rap tavoittaa varsinkin poikia.

— Moni nuori mies on löytänyt sisäisen taiteilijansa räppäämällä. Esimerkiksi Aleksis Salusjärvi on tehnyt hienoa työtä opettamalla nuoria sanoittamaan tuntojaan.

Runoutta esitetään myös lausumalla, ilman musiikkia. Haapala tuumii, että suomalaiset tuovat itseään esiin eri tavoin kuin aiemmin. Esiintyminen voi tuntua kirjoittamista luontevammalta.

Runoja kyllä kirjoitetaan edelleen, mutta harva saa tekstinsä painettua. Isot kustantamot karttavat uusia lyyrikoita. Kotimaisten runoilijoiden esittely ja käännösrunouden julkaiseminen on jäänyt lähes kokonaan pienkustantamojen työksi.

Proosan varjossa

Runouden marginalisoituminen liittyy jakeluun, sekä kaupalliseen että kirjastohankintoihin. Lukuharrastus ylipäänsä on vähentynyt. Haapala on tehnyt lukion äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjoja ja yrittänyt pitää niissä myös runoutta esillä. Silti se jää proosan varjoon.

Helsingin yliopistossa runoutta opetetaan ja tutkitaan, mutta kaikissa suomalaisissa yliopistoissa näin ei ole.

— Ei ole itsestään selvää, että runous elää kouluopetuksessa, yliopistoissa ja kustantamoissa, Haapala sanoo.

Runouden kustantaminen on kulttuurityötä, joka ei kata kustannuksiaan. Toki on poikkeuksia: Jenni Haukion Suomen 100-vuotisjuhlien kunniaksi kokoama suomalaisen runouden antologia myi nopeasti kymmeniä tuhansia kappaleita.

Runokirja ei voi enää saada joulumyyntiä siivittävää Finlandia-palkintoa. Runouden palkinnot eivät näy yhtä paljon julkisuudessa.

— Suomessa on kuitenkin paljon hyviä runouslehtiä, esimerkiksi Tuli ja Savu, Haapala sanoo.

Uusi Runografi-verkkosivusto sai viime syksynä Suomen Kulttuurirahastolta 120 000 euron rahoituksen.

Riimit vai vapaa rytmi?

Runoja näkee nykyään myös sosiaalisen median alustoilla. Kanadalaisella Rupi Kaurilla on Instagramissa lähes neljä miljoonaa seuraajaa.

Muiden alojen julkkiksetkin julkaisevat välillä runoja. Tubettaja Mansikkka eli Maiju Voutilainen on tehnyt runokirjan, ja näyttelijä Antti Holman Kauheimmat runot parodioi klassikkorunoja.

— Holma käyttää Leinon mittoja luontevasti ja parodioidessaankin pitää niitä elossa, Haapala kiittää.

Riimirunoja pidettiin pitkään vanhanaikaisina, mutta nyt ne ovat tulleet uudestaan muotiin. Riimillisen mitan vahvuus on rytmisyyden kokemuksessa, samoin tuttuuden ja yllätyksen yhdistelmässä. Riimit jäävät myös mieleen.

— Riimirunous loksauttaa tiedostamattomasti aivot uuteen asentoon. Toisaalta vapaarytminen runo antaa aivoille toisenlaista nautintoa. Kun hoksaa sen oman säännönmukaisuuden, se alkaa viehättää.

Runoja Vantaasta

Vesa Haapala itse on paitsi runouden tutkija myös runoilija. Hän on julkaissut Otavalla viisi runokokoelmaa.

Haapalasta tutkiminen ja tekeminen tukevat toisiaan. Kun hän kirjoittaa, hän käy vuoropuhelua runouden tradition kanssa. Ja kun hän tekee tutkimusta, oma kokemus runojen kirjoittamisesta auttaa ymmärtämään kohteita ja esittämään tutkimuskysymyksiä.

Haapala aloitti runojen kirjoittamisen lukiolaisena. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin hän sai laadittua ensimmäisen kokoelmansa. Se vaati sopivan kehyksen löytämistä. Esikoiskokoelma Vantaa (2007) syntyi Vantaanjoen ympärille.

Peruskysymysten äärellä

Voiko runous vaikuttaa yhteiskuntaan? Aika vähän, arvioi Haapala. Siitä huolimatta yhteiskunnan ongelmat, ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden katoaminen näkyvät nykyrunoudessa. Haapala itsekin julkaisi viime elokuussa runoelman Hämärä ei tanssi enää, joka ennakoi ekokatastrofia ja kansainvaelluksia.

— 1960–70-luvuilla puhuttiin halveksuen titityy-runoudesta. Nyt sen ajan runoilijoista erottuvat kestävimmin yhteiskunnallisina juuri luontosuhdetta käsitelleet kirjoittajat, esimerkiksi Risto Rasa.

Runoutta tarvitaan myös tulevaisuudessa, Haapala uskoo. Syy on sama kuin aina ennenkin: runous tarttuu elämän peruskysymyksiin ja kiteyttää niistä olennaisen.

Kalevalasta rap-artisteihin

Kansanrunous oli muistamisen menetelmä ja yhteisön tarinan ylläpitäjä. Sillä oli myös rituaalitehtävä syntymän, kuoleman ja häiden yhteydessä. Kun Elias Lönnrot kokosi Kalevalan, kansanrunous liitettiin kansakunnan synnyttämiseen.

Eurooppalaisen taiderunouden ensimmäisiä edustajia Suomessa oli J. L. Runeberg. Runeberg nostettiin kansallisrunoilijaksi Suomen historiasta kertovien runojensa ja Maamme-laulun takia.

1800-luvun merkittävin suomeksi kirjoittanut runoilija oli Aleksis Kivi, jonka Kanervala on suomalaisen taiderunouden huipentumia. Eino Leino edusti yleiseurooppalaista symbolismia. Edith Södergran puolestaan oli ensimmäinen suomalainen modernisti.

1920-luvulla Tulenkantajat, kuten Olavi Paavolainen, Uuno Kailas, Elina Vaara ja Katri Vala, toivat urbaaneja ja kosmopoliittisia tuulahduksia Suomen runouteen.

Sotavuosina ja niiden jälkeen runous oli suosittua. Aila Meriluodon esikoisteos Lasimaalaus (1946) möi parissa vuodessa 25 000 kappaletta ja Saima Harmaja oli myös hyvin suosittu.

Pentti Saarikoski oli tunnettu hahmo, joka teki elämästään performanssin. Merkittävän runoilijan tuotanto ulottuu 1950-luvulta 1980-luvulle. Saarikoski kunnostautui myös runouden kääntäjänä.

Paavo Haavikko ja Eeva-Liisa Manner olivat tärkeitä modernisteja. Arvostusta nauttivat myös Helvi Juvonen, Mirkka Rekola ja Eeva Kilpi, jonka omaelämäkerrallinen proosa on suosittua.

2000-luvun flarf-runous tutkii länsimaisen elämänmuodon banaaliutta tahallisen huonon kielen kautta.

Muusikoiden runokirjat ovat olleet menestyksiä, esimerkiksi CMX-yhtyeen A. W. Yrjänän kokoelma Arcana (1997) ja rap-muusikko Paperi T:n — Henri Pulkkisen — esikoisrunoteos Post-alfa (2016).

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 3/2020.

Vesa Haapala

Vesa Haapala

Kotimaisen kirjallisuuden professori