Suomen suot ovat kansainvälisesti merkittävä arkeologinen kulttuurivaranto

Suomen kosteikkoihin kätkeytyy rikasta ja monipuolista arkeologista tutkimusaineistoa menneiden väestöjen asutuksesta, elinkeinoista ja ympäristöstä. Monia kohteita ei kuitenkaan ole vielä löydetty. Kartoittamisella on kiire, sillä arkeologisesti kiinnostavia kohteita uhkaavat niin ilmastonmuutos kuin ojittaminenkin.

Suomi on läntisen Euroopan soisimpia maita. Maan ekologinen ja geologinen luonne sekä ilmastohistoria ovat edesauttaneet vesistöjen umpeenkasvua sekä turve-  ja tulvakerrostumien muodostumista. Tästä huolimatta Suomessa on tehty vain vähän kosteikkoarkeologista tutkimusta. Satu Koiviston väitöstutkimus kiinnittää huomiota tähän merkittävään tiedonpuutteeseen. Tarkastelun ja analyysin kohteena ovat erityisesti kivikautiset puiset kalastusrakenteet.

Kosteikkoarkeologialla (englanniksi wetland archaeology) tarkoitetaan tutkimusta, joka keskittyy alueisiin tai aineistoihin, jotka ovat joko pysyvästi tai ajoittain veden peitossa. Näitä ovat esimerkiksi suot, joet, järvet, rannikot ja tulva-alueet. Eloperäiset materiaalit, kuten puu, nahka, tekstiili, sarvi ja luu, voivat säilyä kosteissa, hapettomissa oloissa satojen tai jopa tuhansien vuosien ajan. Tunnetuimpia soihin tai mataliin vesistöihin hautautuneita aineistoja ovat suoruumiit, kulkuväylät, veneet tai asuinpaikat. Säilyneiden kohteiden ja aineistojen avulla arkeologien on mahdollista saada viitteitä siitä, kuinka menneet väestöt ovat hyödyntäneet erilaisia materiaaleja. Lisäksi syntyy tietoa siitä, millaisia löytöjä tai rakenteita kuivan maan arkeologisilla kaivauksilla ei enää ole löydettävissä. Kosteikkojen arkeologiset kohteet ja niiden kerrostumat muodostavat tärkeän tutkimusaineiston myös ympäristön ja luonnonolojen muutoksen tutkimukselle.

Kosteikkokohteet ovat katoavaa kulttuuriperintöä

Kalastuspaikat, joihin liittyy kiinteitä puisia rakenteita, ovat tällä hetkellä monilukuisin kosteikkoarkeologinen kohdetyyppi Suomessa. Tarkkojen ajoitusten perusteella lähes samantyyppiset kalastusrakenteet ovat olleet käytössä tuhansia vuosia kivikaudelta aina varhaismoderniin aikaan saakka, noin 4000 eaa.– 1900-luvun alkuun. Koiviston tutkimustulokset osoittavat, että tällaiset vettyneet puurakenteet tarjoavat arvokasta tutkimusaineistoa esihistoriallisten kalastusmenetelmien, teknologisten ratkaisujen ja toimeentulomallien selvittämiseksi.

”Umpeenkasvaneiden vesistöjen ääreltä tunnetaan myös esihistoriallisia asuinpaikkoja, kalmistoja ja kulkuväyliä, joita on kuitenkin Suomessa tutkittu kaivauksin vain hyvin vähän. Potentiaalisimpia alueita uusien kohteiden löytämiseksi ovat muinaiset jokisuut, maankohoamisrannikko ja umpeenkasvaneet järvet”, väittelijä toteaa.

Toimivien menetelmien puute uusien kohteiden löytämiseksi ja niiden tutkimiseksi ovat rajoittaneet kosteikkoarkeologista tutkimusta maassamme. Koivisto löysi tutkimuksessaan runsaasti uutta tietoa arkeologisista kosteikkokohteista, ja hän myös tarjoaa uusia menetelmiä niiden löytämiseksi.

”Kohteiden kartoittaminen olisi pitänyt kuitenkin aloittaa jo paljon aikaisemmin, sillä herkät kosteikkokohteet ovat asteittain ja vääjäämättömästi tuhoutumassa. Kriittisimpiä uhkia kosteikkoympäristössä sijaitsevien arkeologisten kohteiden säilymiselle ovat ojitus, turpeenotto, maaperän happamoituminen ja ilmastonmuutos”, kommentoi Satu Koivisto.

Satu Koiviston väitöskirja Archaeology of Finnish wetlands: With special reference to studies of Stone Age stationary wooden fishing structures tarkastetaan Helsingin yliopistossa 30.9.

Yhteystiedot:
Satu Koivisto
p. 040-594 6074
satu.m.koivisto@helsinki.fi

Lue lisää aiheesta: Kieli & kulttuuri