Seppo Aalto innostui historiasta kolmikymppisenä duunarina, eläkkeellä hän tutkii tehtaiden kapinaa

Urheilumies, duunari, rokkari, pasifisti ja professori. Historioitsija Seppo Aalto on kaivanut monia ojia ja arkistoja.

Kuusankoskelaista Seppo Aaltoa ei nuorena koulu kiinnostanut.

— Tuplasin pari kertaa luokankin, kun en muilta menoiltani ehtinyt koulunpenkille. Keskikoulun päästötodistus oli 6,7.

1960-luvun puolivälissä joku toi oppikoulun luokkajuhliin magnetofonin. Sieltä kajahti The Beatlesin Twist and Shout, ja John Lennonin karjunta mullisti Aallon maailman kuten niin monen ikätoverinkin. Aalto tilasi New Musical Express -lehden ja elämä täyttyi bändeistä. Swinging Blue Jeans, The Kinks, The Who, The Doors, Cream, Led Zeppelin, Black Sabbath…

— Eilen viimeksi kuuntelin Youtubesta Sabbathin Fairies Wear Bootsin. Jumaliste Bill Ward, on siinä rumpali!

Punkkiin mies ihastui heti kun kuuli Sex Pistolsia radiosta. Irokeesia Aallon päässä ei kuitenkaan nähty.

— Olin pitkätukka, kunnes menin sähkölaitokselle töihin. Se kaapeliojan kaivaminen oli niin helkutin likaista hommaa, ei siellä voinut olla tukka pitkänä. Nythän tukka on jo lähtemässä, ei tarvitse enää kasvattaa.

Rauhanaate iski duunariin

Sähkölaitoksella Aalto aloitti 16-vuotiaana. Kaivoi kaapeliojaa, pystytti pylväitä, vaihtoi katulamppuja ja karsi linjoilta puita.

Duunarin työt tarjosivat elannon, mutta vapaa-ajalla parasta oli lukeminen. Sunnuntaisin Aallon äiti toimi Rautatiekirjakaupassa myyjänä ja Seppo luki takahuoneessa sarjakuvia, lännen sarjoja ja Jerry Cottoneita. 8-vuotiaana Aalto oli jo ahminut Tuntemattoman sotilaan. Sinuhe ja muut suosikkiromaanit kuluivat kädessä.

Täällä Pohjantähden alla oli minulle teininä kuin Raamattu uskovaiselle. Oppikouluun mennessä olin lukenut läpi myös Historian pikku jättiläisen.

Teininä iski rauhanaate. Aalto luki norjalaisen Johan Galtungin rauhantutkimuksia ja muuta yhteiskunnallista kirjallisuutta.

— Vietnamin sodan julmuudet tekivät minusta pasifistin. Rauhanmies olen vahvasti edelleen. Sota, se on niin julmetun hirveä asia.

1970-luvulla vielä puhuttiin rauhasta, nykyään sodasta. Venäjä on uhka ja jokainen on toiselle uhka, Aalto kuvaa ajattelutapaa.

— Sitä tuntee itsensä ihan erilaiseksi nuoreksi taas, vanhoilla päivillään.

Liisa innosti lukioon

Aalto kävi siviilipalveluksen Lohjalla valtion väestönsuojelukoulussa. Lohjalla hän tapasi myös tulevan vaimonsa Liisan. Tämä opiskeli ekonomiksi Helsingissä ja oli jo töissä Bernerillä, jonka palveluksesta jäi vähän aikaa sitten eläkkeelle.

Tultuaan Liisan perässä Helsinkiin Aalto haki töihin postiin.

— Kerroin, että olen aina ihaillut postinkantajia ja halusin itsekin sellaiseksi. Ne kysyivät, onko minulla asunto ja puhelin ja kun oli, niin homma oli sillä selvä.

Opintien jääminen keskikouluun kuitenkin harmitti. Liisakin taisi tämän huomata, sillä hän ilmoitti 25-vuotiaan kumppaninsa iltalukioon Mäkelänrinteeseen.

Aalto valmistui ylioppilaaksi ja innostui hakemaan yliopistoon. Kolmannella kerralla tärppäsi: hän pääsi lukemaan historiaa.

Yliopisto alkaa muistuttaa tehdassalia

Kolmikymppiselle työläiselle yliopisto oli outo paikka. Tapakulttuuri oli erilainen kuin aiemmissa töissä ja vaikkapa suvun kesken. Muut opiskelijat olivat kymmenen vuotta nuorempia.

— Yliopistomaailma alkoi sopeuttaa minua itseensä. Nykyään ajattelen toisella tapaa monesta asiasta, kun olen tuon prässin käynyt läpi.

Uusi ajattelutapa on auttanut ymmärtämään kokonaisuuksia, Aalto miettii.

— Onhan yliopistossa ne hassutkin puolensa juhlineen, small talkeineen ja pikku riitoineen. Ihastuin kuitenkin mahdollisuuteen saada lisää tietoa mistä tahansa. Kun minulla oli heikko kielitaito, niin ei muuta kuin lukemaan ruotsia, englantia ja saksaa.

Oppimisen vapaus on nyky-yliopistossa rajatumpaa kuin aiemmin, Aalto harmittelee.

— Yliopisto alkaa muistuttaa tehdassalia, jossa teknikko tulee kertomaan sinulle, mitä tänään teet, ja pyytää siitä vielä päälle raportin. Sekin on minulle tuttua.

Rikokset kertovat yhteiskunnasta

Aalto ei erityisemmin loistanut historian opintoihin kuuluneella vanhojen käsialojen kurssilla.

— Sain siitä vain ykkösen, huonoimman arvosanan.  Sisuunnuin ja ajattelin, että perkele, nuo minä opettelen, vaikka olisi mikä.

Suivaantuminen kantoi hedelmää. Aallosta tuli vanhojen käsialojen ja vanhan ruotsinkielen tuntija. Nuo erikoistaidot toivat myöhemmin töitä ja viransijaisuuksia, kun juuri vanhojen aikojen osaajalle oli yliopistossa tarvetta.

Jossakin vaiheessa opintojaan Aalto tosin uhkasi kyllästyä koko tutkimusalaan. Syynä oli positivistinen historiantutkimus, jossa varottiin tarkoin tulkitsemasta lähteitä.

— Sitten pamahti. Luin Heikki Ylikankaan artikkelin Väkivaltarikosten motivaatiopohja 1500-luvulla Suomessa. Heikki käsitteli lähteitään aivan uudella tavalla. Hän ei varonut tulkintoja vaan loi tilastoja, nosti niistä yksittäisiä esimerkkitapauksia esiin ja pohti, miksi väkivalta dominoi 1500-luvun käräjiä.

Ylikangas ei tutkinut ainoastaan rikoksia vaan niiden kautta yhteiskuntaa, Aalto oivalsi. Tätä hän halusi itsekin tehdä. Gradussaan Aalto selvitti Porvoon kihlakunnan 1600-luvun rikollisuutta.

Kuninkaat vaihtuivat kiekkosankareihin

Kohta tutkijanalku olikin historian laitoksen assistentin viransijainen ja Heikki Ylikankaan tutkimusapulainen.  Ex-ojankaivaja piti luentoja, tenttejä ja proseminaareja — ja valmistui siinä sivussa lisensiaatiksi.

Ylikankaan ohella Aallon puheessa vilahtelevat hänen ikätoverinsa Markku Kuisma ja Panu Pulma, joita Aalto kehuu loistaviksi opettajiksi.

— Ote historiantutkimiseen oli niin vaikuttavaa, niin innostavaa. Siinä unohtui kaikki muu ja sitä vain uppoutui tekemiseen ja keskusteluihin.

Vakituista virkaa ei väitöskirjattomalle tutkijalle ollut näköpiirissä. Aalto löysi tekemistä tuolloin hieman väheksytyistä tilaustöistä. Yksi niistä oli Aallon kannattaman jääkiekkoseura Jokereiden 25-vuotisjuhlahistoria.

— Minua ovat aina kiinnostaneet valta ja vallankäyttö. Huomasin nopeasti, että sen suhteen ei ole mitään eroa sillä, tutkiiko Ruotsin keskiaikaisia kuninkaita vai urheilujoukkueen taustoja.

Jäähallissa virkistyy ja tapaa kavereita

Jokereita Aalto oli alkanut kannattaa jo vuonna 1982.  Työkaveri postissa oli todennut, että Seppo tulee hulluksi, jos vain lukee. Parannuskeinoksi kollega suositteli Jokereiden kausikorttia. Aalto hommasi sen — ja ihastui täysin lajiin.

Edellisellä kaudella Jokereilla oli mennyt kaikki pieleen. Nyt narripaidat olivat yhtäkkiä finaalisarjassa pelaamassa rakasta paikallisvastustaja HIFKiä vastaan.

Reino ”Pappa” Ruotsalaisen johdolla repulisakki voitti melkein kaikki matsinsa. Jäin ihan kiinni siihen touhuun.

Jokerit voitti finaalissakin kaksi ensimmäistä peliään, mutta joukkue hävisi kolme seuraavaa ja menetti mestaruuden.

Aalto käy yhä katsomassa Jokereiden pelit.

— Se on sosiaalinen, virkistävä tapahtuma. Hallilla näkee paljon vanhoja kavereita, kun muutoin kyyhötän lähinnä kotona tai kirjastossa.

Urheiluhistorian kirjoittaminen on ollut myös yksi hänen tutkimusintresseistään.

Johtaminen on rankkaa työtä

1990-luvulla Aalto pääsi mukaan rikollisuushistorian yhteispohjoismaiseen projektiin. Neljän vuoden kiinnitys poiki väitöskirjan 1600-luvun siveellisyysrikollisuudesta.

Vuosituhannen lopulla Aalto hoiti kolme vuotta viransijaisena Suomen historian professuuria.

— Se pesti opetti, miten suuret linjat hallinnossa ja tutkimuksessa toimivat. Ja opetti myös, ettei proffankaan homma niin herkkua ole.

Kyselyjä, raportointia ja hakemuksia riittää joka suuntaan. Johtaminen on rankkaa työtä, ihan oma taitonsa, Aalto tuumii.

— En pidä itseäni erityisen hyvänä johtajana tai organisoijana. Nautin tutkijantyöstä ja sen vaatimukset omaksuin aikoinani luontevasti, mutta johtajana en koe olevani kummoinen.

Helkutin hienoja tutkijoita

Professuurin ja akatemiatutkijan työn jälkeen Matti Klingen johtama Helsingin historiatoimikunta palkkasi Aallon kirjoittamaan Helsingin Ruotsin ajan historian. Tähän hankkeeseen liittyvää Sotakaupunki-kirjaansa Aalto pitää pääteoksenaan.

— Siinä kirjassa on summattuna se, mitä olen oppinut siitä, miten historiaa on kirjoitettava, tutkittava ja tulkittava.

Sittemmin Aalto on päässyt iloitsemaan seuraavan tutkijasukupolven osaamisesta. Aalto kehuu vuolaasti muun muassa Mirkka Lappalaista, Juha-Matti Granqvistia ja Aleksi Mainiota.

Aiemmin Aalto oli luennoillaan pannut merkille Teemu Keskisarjan lahjakkuuden ja vinkannut miehestä eteenpäin laitoksella.

— Nämä kaikki tekevät niin helkutin hienoa työtä! Nuorien tutkijoiden tasokkuutta voi vain ihailla.

Syvä juopa tehtailla

Vuonna 2015 Aalto jäi eläkkeelle ja tiesi, mitä ryhtyisi tekemään. Häntä kiinnostivat sisällissodan tapahtumat Kuusankoskella, kotipaikkakunnalla.

— Kuusankoskella sijaitsivat 1900-luvun alussa Euroopan suurimmat paperitehtaat. Lähes jokainen perhe sai elantonsa Tehtailta.

Punaisiin kuului Kuusankoskella väestöön suhteutettuna eniten ihmisiä Suomessa.

— Valkoisella puolella oli tehtaan ylempää johtoa ja porvarisväkeä, jotka pelkäsivät punaisen vallan romahduttavan koko heidän elämäntapansa perusteet.

Sisällissodassa Pohjois-Kymenlaakso oli synkkä paikka. Kouvolasta tuli punaisen ja Kuusankoskesta valkoisen terrorin pahimpia paikkoja Suomessa.

Kukaan Aallon työläissuvusta ei koskaan puhunut kapina-ajoista, kuten eivät muutkaan paikkakunnalla. Aallon isä, paperitehtaiden kirvesmies ja sosiaalidemokraatti, tunsi eloon jääneitä punapäälliköitä.

— En tiedä, miksi työläiset hiljenivät terrorista. Ehkä he alkoivat uskoa valkoisten toistuviin väittämiin, että punaiset olivat rosvoja.

Valkoisen terrorin laajuus selvisi vasta vuosikymmeniä myöhemmin tutkimuksen avulla.

— Kun vuonna 1913 syntynyt äitini luki jostakin, että Heikki Ylikangas on alkanut kirjoittaa Tie Tampereelle -kirjaansa kansalaissodasta, hän soitti minulle ja kielsi sekaantumasta samoihin asioihin, Aalto muistelee.

Valkoinen terrori tehtailla synnytti pysyvän pelon ihmisissä, niissäkin, jotka eivät voineet muistaa sodan tapahtumia.

Paikat ja suvut tuttuja tutkijalle

Siltalan kustantama Kapina tehtailla ilmestyi viime vuonna. Eräässä keskustelutilaisuudessa iäkäs rouva tuli juttusille. Hän oli kotoisin Kuusankosken Mustavuorelta. Siellä oli asunut tehtaan keskijohtoa, valkoista väkeä.

— Luettuaan kirjan nainen oli menettänyt yöunensa joksikin aikaa. Heilläkään ei kotona puhuttu mitään tapahtumista.

Aalto ymmärtää, miksi valkoiset eivät hiiskuneet Kuusankosken tapahtumista.

— Kuusankosken suojeluskunnan ja tehtaan ylemmän keskiluokan virkailijoiden vapaussota loppui 3.5.1918, kun valkoiset joukot saapuivat Kuusankoskelle. Ei ole mukava muistella sitä, mitä sen jälkeen tapahtui. Noin 280 ihmistä tehtailta ammuttiin soramonttuun.

Se, että Aalto tunsi paikat ja suvut, teki kirjoittamisesta raskaampaa. Hän asui ensimmäiset 12 vuottaan sata metriä Kymintehtaalta ja toisen mokoman alle kilometrin päässä. Tutut suvut ja paikat vilahtelivat lähdekirjallisuudessa ja arkistoissa.

— Ehkä raskainta oli kohdata valkoisten toimeenpanemien teloitusten systemaattisuus. Tehtaille tultua ohjeena oli ampua heti, ilman tutkintaa, näkyvimmät punakaartiin kuuluvat ja kuulumattomat työväenliikkeen ihmiset.

Sen jälkeen pantiin pystyyn oikeudet, joissa ei ollut yhtään lakimiestä — ja ammuttiin lisää ihmisiä.

— Se oli kovaa kostamista vanhaa valtaa vastaan nousseille työläisille.

Kapina alkaa nyt riittää

Rankkuudet turruttavat, tutkija tuumii. Jopa vannoutunut pasifisti alkoi pitää ampumisia luonnollisena ratkaisuna.  Se tuntui pahalta.

— Sitä löysi itsensä ajattelemasta, että ahaa, tuossahan ne sitten ampuivat nuo, kun peräytyivät eivätkä voineet muutakaan. Että tappamisesta voi tulla niin luonnollinen asia.

Kapina tehtailla palkittiin Tieto–Finlandialla. Aalto kiertää yhä eri tapahtumissa puhumassa kirjasta. Kohta siitä pitäisi jo päästä eroon.

— Enhän minä herran tähden loppuja elinvuosiani voi elää kapinassa.

Onneksi normaali arki pitää raiteillaan.

— Mökkeilen, käyn rokkiklubeilla, lenkkeilen ja kuuntelen mielenkiintoisia esitelmiä.

Ja sitten on tietysti ne Jokerien kotipelit ja vanhojen kavereiden tapaamiset.

 

Henkilöhaastattelu on julkaistu Yliopisto-lehdessä Y/07/19.