Runoilija Riina Katajavuori on myös muusikko ja tietokirjailija

Kirjallisuustieteen ja venäjän opinnot luistivat, mutta tutkijan kutsumusta ei löytynyt, kirjailija kertoo yliopistovuosistaan. ”Opettajat kannustivat lähettämään runoja kustantamoihin.”

Kirjailija Riina Katajavuori oli 23-vuotiaaksi asti Marttila isänsä, toimittaja Juhani Marttilan mukaan. Uuden nimen pohdinta käynnistyi, kun silmiin sattui lehtiarvostelu ikätoveri Heidi Liehun runoteoksesta. Arvostelu oli ympätty samaan yhteyteen Liehun äidin, runoilija Rakel Liehun teoksen arvion kanssa.

— Äitini julkaisi tuohon aikaan runoja nimellä Satu Marttila. Ajattelin, että mekin ehkä joutuisimme äidin kanssa yhteisarvosteluun. En halunnut, että meitä niputettaisiin. Tahdoin olla itsenäinen, Riina Katajavuori sanoo.

Nimeksi valikoitui äidinäidin tyttö- ja taiteilijanimi Katajavuori juuri parahiksi, kun ensimmäinen runokokoelma Varkaan kirja oli ilmestymässä vuonna 1992. Riina Katajavuori ilmoitti Otavalle uuden sukunimensä. Kustannustoimittaja Martti Anhava jakoi kaunokirjallisuuden osaston työpöydille lapun esikoiskirjailijan uudesta sukunimestä — elettiin aikaa ennen sähköposteja.

Mutta nimivalinta ei kuitenkaan tuntunut hyvältä. Runoilija oli onneton — ja niin oli isäkin. Riina Katajavuori soitti Anhavalle ja perui nimenmuutoksen. Taas jaettiin lappuja pöydille.

Sitten esikoisrunoilija tuli vielä kerran katumapäälle ja vaihtoi kirjailijanimekseen Katajavuoren.

— Myöhemmin nimenmuutos osoittautui turhaksi, sillä julkaistessaan 1950-luvun tyttöaikojensa päiväkirjoja Katarina Eskolan kanssa äiti päätyi ottamaan takaisin tyttönimensä Koskimies.

Kun nimi oli vaihdettu, Riina Katajavuori rekisteröi uuden sukunimensä saman tien myös viralliseksi nimekseen.

Lakipykälät yllättivät

Riina Katajavuori kirjoitti jo lapsena kavereidensa Ystäväni-kirjoihin, että hänen tulevaisuuden ammattinsa on kirjailija. Valmistuttuaan ylioppilaaksi 1987 hän lähti vuodeksi Oriveden opiston kirjoittajalinjalle.

— Jatkoin opintoja Kriittisessä korkeakoulussa ja opiskelin vuoden verran kirjallisuutta avoimessa yliopistossa.

Helsingin yliopiston ovet avautuivat toisella yrittämällä, ja Riina Katajavuori alkoi opiskella yleistä kirjallisuustiedettä, naistutkimusta ja venäjää. Kirjoittamisen opettajat kannustivat lähettämään runoja kustantamoihin. Heti ei tärpännyt.

Vuoden päästä kustantamot saivat uuden, hiotun runolähetyksen, Varkaan kirjan. Otava tarttui tarjoukseen ja lähetti kustannussopimuksen Skotlantiin, kun runoilija oli vaihto-opiskelijana Edinburghissa. Sopimus tuli yllätyksenä.

— Tunsin absurdia syyllisyyttä, kun avasin kirjekuoren ja näin lakipykäliä. Ajattelin, että olen tehnyt jonkin virheen tai jopa rikoksen.

Ei akateemista ilmaisua

Kirjailijaksi haluavan piti päättää, tehdäkö gradu vai toinen runoteos.

— Runot olivat vahvasti tulossa, enkä halunnut jäädä jumittamaan esikoiseen. Esikoisteos antaa pääsyn kirjalliselle kentälle, mutta vasta toinen teos vahvistaa kirjailijuuden. Olen myös oppinut, että jos kirja on tuloillaan, se kannattaa tehdä, muuten into ja palo sammuvat.

Kuka puhuu -kokoelma ilmestyi 1994. Opinnot eivät kuitenkaan juuri häiriintyneet, vaikka Katajavuori teki koko opiskeluaikansa myös töitä Yleisradiolle, erityisesti Teksti-Tv:lle. Katajavuoren 1995 valmistuneen gradun aiheena oli Margaret Atwoodin runous ja kielen riittämättömyys.

— Huomasin yliopistoaikanani, että en ole tutkija. Kun tarkastelin Eeva-Liisa Mannerin hauskaa teosta Kävelymusiikkia pienille virtahevoille, teksti meni jotenkin piloille akateemisessa tutkimuksessani. Halusin pitää erillään kirjoista nauttimisen ja niiden tutkimisen.

Kohtalokas lahja

Lapsuudenkoti oli kirjojen ja kirjoittamisen täyttämä. Äiti, runoilija Satu Koskimies, toimitti yli 30 vuotta radio-ohjelmaklassikkoa Tämän runon haluaisin kuulla. Isä, Juhani Marttila, työskenteli televisiotoimittajana.

— Kirjahylly on minulle ollut aina kodikkuuden tae. Saatoin lapsena maata olohuoneen lattialla ja vain katsella kirjojen selkiä kirjahyllyssä, joka peitti yhden kokonaisen seinän.

Kotiin tuli paljon uusia kirjoja, sillä äiti kuului moniin arvostelulautakuntiin. Riinan tehtävänä oli hakea uutuuttaan kiiltävät kirjat postista.

— Käänteentekevää oli, kun sain kuusivuotiaana päiväkirjan lahjaksi. Sen koommin olen aina kirjoittanut päiväkirjaa. Jossakin vaiheessa löysin äidin lapsuudenpäiväkirjat ja luin ne — tietenkin ilman lupaa.

Harjoituksia ja suhdesotkuja

Äidin päiväkirjoista tytär oppi, että päiväkirjalle voi antaa nimen. Ensimmäisestä tuli Eleonora, toisesta Tuuli ja kolmannesta Kukka-Maaria. Ruskea päiväkirja sai nimen Otso, myöhemmin nimet olivat itsekeksittyjä, kuten Opaaliunelma, lyhennettynä Opaune, yhdestä tuli eksoottinen Ravon ja toisesta Axis Jimi Hendrixin vuoden 1967 klassikkoalbumin Axis: bold as love inspiroimana.

Katajavuoren työhuoneen hyllyssä Käpylän Karjalatalossa on päiväkirjoja säntillisessä järjestyksessä 1970-luvun lopulta asti. Nykyään on hieman vaikea erottaa, mikä on päiväkirja ja mikä kirjailijan työkirja. Muistiinpanoista Riina Katajavuori tarkistaa asioita, kun kirjoittaa vaikkapa esseetä tai kolumnia.

— Päiväkirjat eivät ole faktaa, vaan subjektiivista tarinaa. Näen vanhoista päiväkirjoistani, että minulla on ollut jo nuoresta lähtien kunnianhimoa kirjoittamiseen ja siinä kehittymiseen. Toki muistiin on pantu runsaasti myös miesasioita ja suhdesotkuja.

Kanteletaiteilijan muisto

Katajavuoren suvussa on paljon muusikoita. Riina Katajavuori on itsekin harrastanut laulamista lapsesta asti. Viimeiset 15 vuotta hän on laulanut kuusijäsenisessä Merry Ladies -yhtyeessä. Hän soittaa huilua orkesterissa ja tekee sanoituksia.

Isoäiti Ulla Katajavuori (1909–2001) oli tunnettu kanteletaiteilija, joka esiintyi kuudella vuosikymmenellä. Lapsenlapset kutsuivat häntä Ummaksi. Ulla Katajavuori pääsi jo teininä ensimmäisiin radiolähetyksiin 1920-luvulla ja konsertoi 1960-luvulla Yhdysvaltoja myöten. Esimerkiksi Anna Mutasen Karjalan kunnailla –levytyksen taustalla helskyy Ulla Katajavuoren kannel. Sovittajana toimi Umman puoliso, alttoviulisti Eero Koskimies, Riina Katajavuoren isoisä.

— Vietin lapsena paljon aikaa isoäidin luona. Kun kuulen 36-kielisen konserttikanteleen äänen, se herättää lapsuusmuistot eloon.

Pitkät vaaleat letit olivat Ulla Katajavuoren tunnusmerkki, samoin kansallisromanttinen Aino-puku, johon kuului sininen mekko ja punainen esiliina.

New Orleans kutsui

Riina Katajavuori muistuttaa isoäitiään. Paitsi ulkomuodon hän katsoo perineensä myös Umman jämptiyden ja päättäväisyyden. 

— Asiat tulevat tehdyiksi. Isoäiti oli hyvin käytännöllinen järki-ihminen, lapsena tuntui, että jopa tylsyyteen asti käytännöllinen. Hänen kanssaan ei keskusteltu henkeviä, hän paistoi mieluummin plättyjä.

Viime vuodenvaihteessa Merry Ladies -yhtye teki pyhiinvaellusmatkan New Orleansiin ja Floridaan. Kuusi naista asui New Orleansissa esikuvansa, laulutrio Boswell Sistersin kotitalossa. Riina Katajavuori tunsi kulkevansa isoäidin jalanjäljissä runoilloissa ja keikoilla.

Musiikin ja kirjallisuuden erilaiset ilmaisukeinot kiehtovat Riina Katajavuorta. Hän on juuri tehnyt aiheesta radiofeaturen Laula sisko, laula, joka sai ensiesityksensä Yleisradiossa toukokuussa.

— Käsittelen radioteoksessani sitä, miten musiikki on läsnä elämässäni niin sanoittajana, laulajana kuin soittajana.

Muista löytöretkeillä!

Katajavuoren työhuoneen seinällä on postikortti, jossa lukee ”Muista löytöretkeillä”. Kortin on antanut ystävä, kirjailijakollega Katri Tapola, kun Katajavuoren viimeisin runokokoelma Maailma tuulenkaatama ilmestyi 2018.

Katajavuori perehtyy teoksessa 1700-luvun brittiläisen löytöretkeilijän James Cookin ja tämän Elizabeth-vaimon erilaisiin elämiin. Toinen vietti maailman merillä kolmekin vuotta yhdellä purjehduksella. Toinen taas huolehti kodista ja synnytti kuusi lasta miehelle, jota tuskin maissa näkyi.

— Postikortti rohkaisee uteliaisuuteen. Se on arvo, jonka toivon pysyvän mielessäni elämän loppuun saakka.

James Cook oli maatyöläisen poika, joka näki vasta 18-vuotiaana ensimmäisen kerran meren. Siirtomaatavarakaupassa työskennellyt nuorukainen oppi taitavaksi navigoijaksi, tähtien tuntijaksi ja kartanpiirtäjäksi niin, että Royal Society lähetti hänet yhä uudelleen ja uudelleen pitkille purjehduksille.

Ravistelevia kohtaamisia

Kirjailijan työhuoneen ikkunalaudalla on pieni lasinen maapallo muistona ajasta, jolloin löytöretkeilijärunot polttelivat mielessä.

Samaan aikaan hän työsti lasten tietokirjaa Mennään jo naapuriin. Katajavuori, kuvittaja Salla Savolainen ja kirjailijan tuolloin kahdeksanvuotias tytär vierailivat eri maista Suomeen tulleiden perheiden luona. Tiedon välittäminen lapsille oli ajankohtaista, sillä Suomeen oli tullut suuri joukko uusia maahanmuuttajia.

— Maistelin uusia ruokia, kuuntelin outoja musiikkeja ja haastattelin perheiden lapsia. Kohtaamiset ravistelivat ja avasivat maailmaa.

Kahden teoksen rinnakkainelo osoitti konkreettisesti kirjailijalle, kuinka ihmiset ovat aina kulkeneet maapallolla ristiin rastiin: toiset purjehtineet etelään Tyynellemerelle, toiset vaeltaneet pohjoiseen.

— Kansainväliset kohtaamiset lisäävät suvaitsevaisuutta ja ovat meille kirjailijoille hirveän hedelmällisiä. Mutta kuinka perusteltua on lentää jonnekin viikonlopuksi esittämään runojaan? Maapallon kantokyky tulee vastaan.

Kipsi pois

Katajavuori pohtii pandemian vuoksi työnsä ja opittujen tapojen mielekkyyttä. Pitää miettiä, mitä sanoo ja kirjoittaa, hakea kaikkeen uusi näkökulma. Hän tietää, että monien muidenkin käsikirjoitukset menevät uusiksi. Jokin tarina voi osoittautua mahdottomaksi ilman uuden näkökulman etsimistä.

Parhaillaan Riina Katajavuori kirjoittaa pienoisromaania, joka ilmestyy vuoden päästä syksyllä. Tekeillä on myös runokokoelma, jonka työnimenä on Vasemman käden runot.

— Toissa talvena liukastuin helmikuussa, mursin ranteeni ja sain vasta huhtikuussa kipsin pois oikeasta kädestäni. Myös olkapää tulehtui enkä pystynyt kirjoittamaan kuuteen viikkoon.

Kokoukset, esiintymiset ja matkat piti perua. Katajavuori joutui miettimään, mitä sairasloma tarkoittaa kirjailijalle. Mitä voi tehdä, kun ei voi kirjoittaa?

Puolivahingossa hän ryhtyi kirjoittamaan tietokoneellaan pelkällä vasemmalla kädellä. Alkoi syntyä vapautuneita runoja, ihan erilaisia kuin oikean käden ollessa kunnossa.

— Olin ollut luovuustyhjiössä. Minusta tuntui, että minulla ei ollut ollut mitään sanottavaa pitkään aikaan. Nyt ei ollut mitään pakkoa ja löysin takaisin runojen pariin.

Hyviä asioita

Katajavuoren esikoinen opiskelee Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Keskimmäisellä lapsella on tuore ylioppilaslakki ja edessä uusien opintojen puntarointi. Nuorimmainen käy vielä koulua.

Äiti ja kirjailija etsii omaa paikkaansa muutosten edessä, myös uusia toimintatapoja.

— Olen aina innostunut kaikista töistä ja tehnyt välillä myös ilmaistöitä, mutta nyt haen kykyä sanoa ei. Yritän kuunnella omaa hyvinvointiani. Jos teen koko ajan jotakin muuta enkä voi kirjoittaa, en voi hyvin.

On tärkeää rajoittaa viestintäkanavia ja rauhoittaa viikonloput, Katajavuori tuumii.

— Luen kaunokirjallisuutta, soitan, laulan, kirjoitan ja liikun. Ne ovat asioita, jotka tekevät hyvää.

Artikkeli on ilmestynyt Yliopisto-lehdessä 6/2020.