Pyhää väkivaltaa ja taivaspaikkoja

Keskiviikkona 4. syyskuuta Tiedekulmassa tarkastellaan vuosina 1096–1099 tehdyn ensimmäisen ristiretken aikaista marttyyriajattelua, juutalaisvainoja ja historiankirjoitusta.

Ensimmäiseen ristiretkeen liittyi uskomus siitä, että taistelussa kaatunut ritari saavutti marttyyrin aseman. Ajatuksen, jossa kuollut uskonsoturi pääsi suoraan taivaaseen juhlittuna sankarina, hyväksyi myös joukko korkeita kirkonmiehiä, ja uskomus jäi elämään puoliviralliseen saarnaan sekä kansan keskuuteen. Läheltä piti, ettei tästä olisi tullut myös katolisen kirkon virallista oppia.

– Voidaan sanoa, että tämä oli veitsenterällä, filosofian tohtori Samu Niskanen toteaa.

Niskanen vetää Helsingin yliopiston filosofian, historian, kulttuurien ja taiteen tutkimuksen laitoksella kolmevuotista Crusades as Literature -projektia, jossa tutkitaan ristiretkikuvauksista syntynyttä kirjallisuutta. Helsingin ja Oxfordin yliopistoissa työskentelevän Niskasen lisäksi projektissa ovat mukana filosofian tohtori Jesse Keskiaho ja filosofian maisteri Anne Tucker.

Projekti sai alkunsa odottamattomasta löydöstä kun Niskanen – joka perustaa tutkimuksensa pitkälti alkuperäisille käsikirjoituksille ja joka tuolloin opetti Oxfordissa ristiretkien historiaa – löysi Cambridgesta käsikirjoituksen, joka sisälsi aiemmin kadonneeksi ja tuhoutuneeksi luullun version ensimmäisen ristiretken silminnäkijäkuvauksesta, Gesta Francorumista.

Niskanen alkoi tutkimaan teosta uudesta näkökulmasta, pikemminkin kirjallisena teoksena kuin historian lähteenä. Kävi ilmi, että Gesta Francorum onkin aiemmista oletuksista poiketen pyhimyskirjallisuutta, hagiografiaa. Lajityypin määrittely on asettanut ajatuksen ristiretkellä kuolleiden marttyyriudesta uuteen valoon.

– Tämä alleviivaa teoksen sanomaa siitä, että ristiretkeläiset olivat marttyyreita. Aiemmin tätä asiaa on pidetty lähinnä sivulauseena, Niskanen kertoo.

Varmaa ajoitusta marttyyriajattelun synnylle ei pystytä määrittämään, mutta todennäköisesti se on syntynyt enemmän tai vähemmän virallisten saarnamiesten taholta hieman ennen ristiretkeä tai viimeistään sen aikana, todellisuudessa, jota määrittivät äärimmäinen puute ja väkivalta.

– Hyvällä todennäköisyydellä se syntyi viimeistään kuuluisan Antiokian piirityksen aikana, koska se oli niin hirveä kokemus ristiretkeläisille.

Vaikka on myös oletettu, että marttyyrius olisi ollut osa paavin saarnaa Clermontin kirkolliskokouksessa vuonna 1095, Niskasen mukaan ristiretken aloittanut paavi Urbanus II ei lopulta kuitenkaan luvannut marttyyrin statusta ristiretkeläisille.

– Olen aika vakuuttunut, että pystyn osoittamaan, että marttyyrius ei kuulunut paavin saarnaan.

Väkivalta kuitenkin hyväksyttiin ja taistelua pidettiin laajasti oikeutettuna. Euroopasta ei kuulunut pasifistisia soraääniä ensimmäisen ristiretken brutaaleille ja kirkon pyhittämille teoille, joissa kirkko ikään kuin otti väkivallan haltuunsa.

– Ristiretket edustavat kirkollisen väkivallan puhtainta muotoa, Niskanen toteaa.

Lue lisää aiheesta: Kieli & kulttuuri