Mitä Irja Askola mietti piispanvirkansa alkutaipaleella vuonna 2010? Hän tahtoi välittää uskoa parempaan huomiseen.

”Tutkijakaverini oli kuuntelemassa piispan saarnaa lukuvuoden avajaisissa, mistä vähän hämmästyin — ei se edes kuulu kirkkoon. Oli kuulemma hyvä puhe ja fiksun tuntuinen pappi.”

Kommentti ei ole ainut lajissaan. Älykäs, hyvä esiintyjä, diplomaattinen, hauska, lämmin. Näin taustajoukot luonnehtivat syyskuussa Helsingin piispaksi vihittyä Irja Askolaa. Vastustajiakin on, törkypostia tulee aika ajoin.

— Mutta paljon enemmän spontaania kannustusta. Kun lähdin mukaan piispanvaaliin, ihmiset tulivat juttelemaan raitiovaunussa ja pysäyttivät kadulla kertoakseen, että ovat puolellani ja iloitsevat pyrkimyksestäni.

Askola kävi tiukan taiston Matti Poutiaisen kanssa. Kun vaalitulos 591–567 ratkesi kesäkuussa, Askolan voitollisissa joukoissa alkoi riehakas juhla. Ensimmäinen naispiispa, historiaa! Pönötys oli kaukana, kun kampanja-aktiivit lauloivat ja nostivat maljoja — epäilemättä synnillisesti joidenkin uskonveljien ja -siskojen mielestä.

Syksy viileni. Yleisradion Homoilta 12.10. aktivoi suomalaiset joukkopakoon: luterilaisesta kirkosta erosi lokakuun aikana yli 40 000 jäsentä, ja vuoto on jatkunut joulunalusaikaan saakka. Marraskuun kirkolliskokous päätti, että kirkossa voi järjestää vapaamuotoisen rukoushetken homopareille. Monelle linjaus oli askel valoon, toisille pimeään — ja monille pettymys, merkki joko kirkon jähmeydestä tai tapainturmeluksesta.

Massapaon jälkeen

Irja Askola on ollut koko ajan liikkeellä: A-talk, Helsingin kirjamessut, Espoon seurakuntanuorten vaalikeskustelu, jumalanpalvelus, kokous toisensa perään, samaten haastattelu.  

— Kristityn kuuluukin väsyä, kuten entinen hyvä esimieheni sanoi. Tärkeää on kai se, väsyykö oikeiden asioiden ja oikeiden mittasuhteiden vuoksi, Askola miettii aamukahvin ääressä.

Ulkona on edelleen pimeää, vaikka kello käy yhdeksää. Tuomiokapitulissa on valoisaa ja lämmintä, jyhkeän arvokasta jos nyt ei suorastaan kodikasta.

Viimeaikaisten rankkojen keskustelujen jälki näkyy Askolan kasvoilla. ”Surettaa, hävettää ja harmittaa”, Askola kommentoi Helsingin Sanomissa kansanedustaja Päivi Räsäsen ja kumppanien eheytyspuheita.

— Homokeskustelu ei tullut yllätyksenä, mutta mittasuhteet kyllä yllättivät. Emme olleet tarpeeksi kuunnelleet ihmisiä emmekä ymmärtäneet, kuinka paljon kirkon hitaus voi ärsyttää. Ihmisten oikeudentuntoa loukattiin, ja he reagoivat loukkaukseen voimakkaasti.

Askola ei syytä kohusta mediaa, kuten jotkut kirkollisetkin vaikuttajat ovat tehneet.

— Arvokasta on se, että asioista puhutaan, vaikka sitten rankastikin.

Kirkko kahtia?

Kirkon hitaat käänteet ovat kyllä tuttuja jo aiemmasta teologisesta sodasta. Päätös naispappeuden hyväksymisestä tehtiin 1986, kun siitä äänestettiin ensimmäisen kerran jo 1963.

Naisten asema herättää keskustelua edelleen kirkon parissa. Luther-säätiö on kärjekkäin esimerkki, mutta myös herätysliikkeiden suunnalla kaihdetaan naispappeja ja sitä, ettei miespappi saisi omantunnon syistä kieltäytyä jumalanpalvelustehtävistä naispapin rinnalla.

Eikö kirkko sitten voisi jakautua kahtia: vanhoilliseen Paavalin kirkkoon ja isompaan, liberaalimpaan yhteisöön? Entä jos luterilaisella kirkolla olisi samanlainen napinpainallusmenetelmä kuin Eroa kirkosta -sivustolla: tällaisen kirkon minä valitsen, oman jengini?

Askola huokaisee, moninaisuuden kannattaja kun on.

— Arvokasta kirkossa on juuri se, että sinne saa tulla omana itsenään, erilaisina yksilöinä. Nyky-yhteiskunta eriytyy koko ajan, ihmiset kohtaavat vain kaltaisiaan. Kirkossa pitäisi olla tilaa kaikille eikä vain tietynlaiselle ennalta määritellylle klubijäsenyydelle.

Pelokkuus suli toiminnassa

Askolan mielestä kirkko voisi osoittaa jäsenilleen vahvemmin sen, että heitä tarvitaan. Yhteisöön kiinnittyy, jos tuntee itsensä tarpeelliseksi.

— Mutta elämäntapakristillisyys on arvokasta sekin. Arkea voi mieltää kristillisyyden kautta, vaikkei olisikaan seurakunta-aktiivi. 

Irja Askolalla on oma kokemus siitä, että kaikki ovat tervetulleita seurakuntaan, ujot ja surulliset nuoretkin.

— Isä kuoli, kun olin 8-vuotias. Se oli esikoiselle pakotettu kasvuhyppäys. Äiti meni töihin, jotta pärjäisimme taloudellisesti, ja minä kannoin vastuuta myös pikkusiskostani. Vaihdoin pienestä koulusta suurempaan.

”Isin tyttö” tunsi olonsa yksinäiseksi. Seurakunnasta löytyi turvaa, seuraa ja valoa.

— Minulle kirkko oli ilon yhteisö. Se on minulle sitä vieläkin. Opin kantamaan vastuuta, koska sain luottamusta ja lämpöä osakseni. Lauritsalan seurakunnassa oppimani on kantanut minua ihan keskeisellä tavalla aikuisuuteen asti.

Ujosta tytöstä varttui aktiivinen nuori, joka kirjoitti lehtiin, piti aamuhartauksia koulussa ja osallistui muihinkin kuin seurakunnan rientoihin.

— Pelokkuus suli, kun aloin toimia.

Koin maksavani velkaa

Askola piti koulussa erityisesti suomen kielestä, mutta teologian opinnot tuntuivat silti luontevimmalta valinnalta.

— Suvussamme ei ole pappeja, piispoista puhumattakaan, eikä juuri akateemisesti koulutettuja ylipäänsä. Ajattelin vähän naivisti mutta tosissani, että teologiaa opiskelemalla maksan velkaani seurakunnalle, jolta olen saanut niin paljon apua.

Irja Askola aloitti opintonsa 1971 vasemmistolaisen opiskelijaliikkeen jälkimainingeissa. Mikään rauhan saareke tiedekunta ei ollut. Yhteiskunnallinen kristillisyys ja herätyskristillisyys olivat selkeästi erillään toisistaan.

— Itse olin lähempänä edellistä, yhteiskunnallinen näkemys tuli jo isovanhempien verenperintönä. Henkisen kotini löysin kuitenkin Taizé-liikkeestä, jonka Anna-Maija Raittila maahantoi Suomeen. Taizé-liike valoi uskoa siihen, että oma hengellinen elämä voi olla osa yhteiskunnallista tietoisuutta.

Askola työskenteli valmistuttuaan professori, sittemmin piispa Voitto Huotarin tutkimusryhmässä, joka kartoitti helsinkiläisten kirkkosuhdetta.

— Viihdyin assistenttina todella hyvin. Olin kiltin tytön tavoin opiskellut uuraasti ja valmistunut nopeasti. Assistenttina löysin yliopiston toisesta kulmasta. Sain käydä loistavia keskusteluja kollegojen kanssa ja osallistua akateemisiin tapahtumiin.

Assistenttiajan ystäviin kuului esimerkiksi Kaarlo Kalliala, joka valittiin lokakuussa Turun piispaksi.

Maisemien muutokset

Väitöskirja jäi kesken, kun Askola sai työtarjouksen ensin Järvenpään seurakuntaopistosta ja sittemmin Genevestä. Pesti Euroopan kirkkojen konferenssissa venyi lopulta kahdeksaan vuoteen, vaikka Askola pitkään empikin ulkomaille muuttoaan.

— Olo oli samankaltainen kuin myöhemmin miettiessäni, lähdenkö mukaan piispanvaaliin. En ollut varma, tahdoinko niin isoa tunnemaiseman muutosta. Olen kiitollinen siitä, että uskalsin lähteä.

Geneven-pesti haastoi eri tavalla kuin aiemmat. Askola oli johtoryhmän ainoa nainen ja myös ainut luterilainen. Hän oppi asettelemaan sanansa taiten.

— Tapa valmistella päätöstä ja esitellä asioita on jo ratkaisevaa. Senkin opin, että hyvin erilaisista näkemyksistä voi keskustella rauhanomaisesti. Ekumenia perustuu kunnioittavan keskusteluun.

Työhön lukeutui sata matkapäivää vuodessa ja värikkäitä tapahtumia: Itä-Euroopan poliittinen myllerrys, feministiteologien toiminta, katolisen kirkon kriisit, Jugoslavian sota, kädenvääntö patriarkkojen kanssa.

— Paluu Suomeen oli kulttuurishokki, myönnän. Arki on onneksi ihmisen paras kaveri. On pakko vähä vähältä ottaa uusi tilanne haltuun.

Olimme liian kilttejä

Työskenneltyään muutaman vuoden Diakonia-ammattikorkeakoulussa Irja Askola alkoi kaivata seurakuntatyötä, papin arkea. Hänestä tuli Alppilan seurakunnan pappi. Askola rekrytoitiin kuitenkin varsin pian kotiseurakunnastaan Espoon piispan Mikko Heikan tiimiin. Tänä syksynä esimiehestä tuli virkaveli.

— Mikon ajattelutapa on hieno ja kunnioitettava. Hän ei koskaan puhu pahaa toisista ihmisistä.

Kaikki eivät ole olleet yhtä hienotunteisia yhteistyökumppaneita. Naispappeuskeskusteluun liittynyt loanheitto olisi Askolan mukaan pitänyt tuomita selväsanaisemmin kirkon johdossa. Naispapit olivat itsekin liian kilttejä, mallioppilaita, joita meluavat pojat kiusasivat.

— Tunsimme niin suurta helpotusta naispappeuden läpimenosta, että uhrasimme pienemmät asiat sen eteen. Taistelussa on silti isketty syviä haavoja, jotka eivät ole vielä parantuneet. Meidän olisi pitänyt vaatia enemmän tukea eikä vain niellä halventavaa kohtelua.

Piispa hallitsee edelleen Geneven-diplomatian, eikä häneltä juuri tätä jyrkempää kannanottoa saa provosoitua. Epäilyksen hetkiäkin on. Edeltäjä Eero Huovinen on puhunut epäuskostaan julkisesti, Askolan tapa taitaa olla kirjoittaminen.

Runoissaan Askola paljastaa tuntoja, jotka eivät ehkä virallisluontoiseen Tuomiokapituliin istu:

”Usko haluaa likaantua, tuntea tuskan ja toivottomuuden, pysyä lähellä sirpaleita ja säröjä, kulkea sinne, missä vierailijoita ei kulje ruuhkaksi asti.” (Tie vie, pyhä kantaa)

Musiikki ravitsee sielua

Askolan mukaan jokainen teologisukupolvi saa käydä omat taistelunsa, jotka huojuttavat totuttuja näkemyksiä.

— Nyky-yhteiskunnan arvioinnin ja jatkuvan mittaamisen ilmapiirissä on hyvä muistuttaa ihmisiä siitä, että armo kannattelee. Sitä ei tarvitse ostaa eikä ansaita, se on.

Omaa jaksamistaan Irja Askola säätelee sillä, että opettelee sanomaan toisinaan ei ja koettaa turvata jokusen oman hetken hektisessäkin aikataulussa.

— Mielelläni luen hyvää kirjallisuutta ja kuuntelen musiikkia, sielu tarvitsee ravintoa. Koetan myös varata aamuuni rauhallisen hetken rukoilla ja ajatella.

Askolaa lohduttaa tieto siitä, ettei hän ole ensimmäinen vastuunkantaja tehtävässään, ei myöskään viimeinen. Kutsumustyö, piispa toistaa, kutsumustyö.

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 12/2010.

Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.