KANSI Y/06/15 // Suomi on enimmäkseen onnellinen maa, jonka mollivoittoisen mentaliteetin voisi kirjoittaa uusiksi. Kansanluonteen taivastelu ei auta, olosuhteiden korjaaminen auttaa.  

Suomi on maailman toiseksi paras maa äideille, kertoo Maailman äitien tila -raportti 2015. Norja pitää kärkisijaa. Täällä asuu Euroopan toiseksi onnellisin kansa — onnea tanskalaiset, viinerien voimaa ei käy aliarvioiminen. Maailman mittakaavassa olemme seitsemänneksi onnellisimmat, tietää YK.

Sananvapaudessa meitä ei peittoa kukaan. Meillä on myös mitali- ja pistesijat Pisa-kouluvertailuissa sekä hopeamitali Maailman talousfoorumin tasa-arvovertailussa.

Helsinki on noussut 1990-luvun topless-baarien, romukauppojen ja vessakaakeliarkkitehtuurin nuhjulasta yhdeksi maailman houkuttavimmista kaupungeista, kertovat muun muassa Newsweek, Economist ja Monocle.

Suomi on Islannin ja Ruotsin ohella maailman paras paikka pienokaisille, kertoo The Lancet. Lapsikuolleisuus on täällä alhaisempaa kuin länsimaissa keskimäärin, 0,3 prosenttia. Keski-Afrikan tasavallassa 13,7 prosenttia lapsista kuolee ennen kuin täyttää viisi vuotta.

Jollain lailla nämä menestykset eivät tunnu mahtuvan samaan pakettiin väkivaltaisten parisuhteiden, mykkää vihaa uhkuvien kouluampujien, syrjäytyneiden maahanmuuttajien, kännäävien lähiöäitien ja kiireellisten huostaanottojen kanssa.

UMPIKUJAAN? / Lapset jäävät henkiin, mutta pidetäänkö heistä sittemmin huolta? Jos nuori jää yksin, sitä ei ehkä heti edes huomaa maassa, jossa ihmisille annetaan tilaa. Reviiritietoisuudessa on varjoisa kääntöpuolensa.

Suomessa kuoli 887 ihmistä oman käden kautta vuonna 2013, Tilastokeskus toteaa viime vuoden lopulla julkaistussa kuolemansyytilastossaan. Kolmasosa itsemurhan tehneistä oli 15–24-vuotiaita. Nuorten itsemurhakuolleisuus on Euroopassa tätä synkempää vain Liettuassa ja Latviassa. Nuorten miesten itsemurhakuolleisuus on Suomessa viidenneksi suurinta maailmassa.

OECD-maista vain Etelä-Korean ja Japanin itsemurhaluvut ylittävät Suomen, mutta Ranska ja Sveitsi ovat yllättävän lähellä kannoillamme. Sveitsi on millä hyvänsä mittarilla katsottuna maailman vauraimpia, terveimpiä ja onnellisimpia maita. Onnellisissakin maissa on pimeät laaksonsa.

ARVOSTA LASTA / Käänne parempaan on mahdollinen niidenkin kohdalla, joilla on vaikeuksia. Koulu voi tehdä osansa lasten nostamiseksi, muistuttaa suomalaisnuorten koulutusvalintoja ja vahvuuksia tutkinut kasvatustieteilijä Risto Hotulainen.

— Heikot lähtökohdat ja koulumenestys eivät välttämättä johda yhteiskunnan ulkopuolelle. Yhdenkin ihmisen hyväksyntä ja menestymisen kokemukset jollakin elämänalueella voivat olla selviytymistarinan ydin: oma harrastus, aikuinen tukipilari tai kaveripiiri, jonka arvot ovat kunnossa.

Nuoresta kuuluu välittää, häntä pitää jututtaa, hänelle on hyvä antaa päätäntävaltaa käytännön asioissa ja hänen edistymistään pitää kiittää kerran viikossa, Hotulainen listaa. Kelpaisi aikuisellekin.

Nuoret pojat ovat alkaneet ilahduttavasti halata toisiaan, julkisissa tiloissa, häpeilemättä. Kenties maahanmuuttajien mukana tullutta, kuten kättelykin.

TEINIEN TURVAKSI / Risto Hotulaisen ryhmä tekee seurantatutkimusta 12 000 nuoren siirtymästä pääkaupunkiseudun peruskouluista toisen asteen opintoihin. Tutkijoille on juuri myönnetty Suomen Akatemian rahoitus.

— Vaikka koulujen välillä ei ole suuria eroja, osaamisen ja oppimista tukevien tai haittaavien uskomusten erot metropolialueella ovat pitkällä aikavälillä kasvamassa.

Hotulaista kiinnostaisi pureutua siihen, miten koulujen oppimista, hyvinvointia ja terveyttä tukevat resurssit ja muut sisäiset järjestelyt helpottavat lasten oppimista ja siirtymistä toiselle asteelle.

— Tärkeää on myös se, kuinka ”haasteelliset” lapset oppivat ottamaan edistysaskelia.

Osalla lapsista vaikeudet näkyvät jo alaluokkien oppimistuloksissa ja ongelmat vain syvenevät teini-iässä. Hotulainen toivookin tutkimukselle jatkoa, jotta hän pääsisi kollegoineen haastattelemaan toisen asteen opinnoista pudonneita ja pohtimaan, millä keinoin heitä voisi auttaa eteenpäin.

— Erityisen merkittävää olisi saada selkoa tekijöistä, jotka pitävät vaikeissa olosuhteissa eläneen lapsen kiinni yhteiskunnassa ja niistä, jotka taas saavat toisen lyömään hanskat tiskiin.

ISOT PÄRJÄÄJÄT? / Appiukkoni ei mieti hevosia nähdessään, että onpa hienoja eläimiä — hän muistaa, miten raskasta niitä oli hoitaa sota-aikana, kun isä oli sairas ja isoveljet siellä jossakin. Pienelle pojalle jäi iso vastuu. Koulussa uni tahtoi tulla väkisin silmään. Maatalon pojasta tuli sittemmin opettaja, jolle lapset olivat lapsia eivätkä pieniä aikuisia.

Sota-aika pakotti pienetkin pojat karuiksi miehiksi keskeneräisinä, kun isommat olivat rintamalla. Nykyäänkin lapsilta odotetaan aikuisuutta turhan varhain. Hotulainen toivoo, ettei teinejä jätettäisi oman onnensa varaan.

— Vanhemmat ajattelevat, että iso lapsi pärjää jo omillaankin. Opettajilla ei aina ole aikaa eikä mahdollisuuksia puuttua yksilön elämään, kun koulutyö etenee ryhmän ehdoilla.

Yritystä ei kuitenkaan puutu.

— Suomalaiset opettajat tekevät vaativaa työtä. Lasten osaamiseen ja asenteisiin yritetään vilpittömästi vaikuttaa, Risto Hotulainen arvioi.

TYÖTÄ! / Opinnotkaan eivät takaa sujuvaa elämää.

— Ei ole taantuvalla teollisuuspaikkakunnalla asuvan nuoren ”valinta” eikä oma vika, jos hän on työtön, painottaa sosiaalipsykologian dosentti Päivi Berg Nuorisotutkimusverkostosta.

Berg on tutkinut nuoria ja palvelujärjestelmää erikoistutkija Sanna Aaltosen kanssa. Kyse ei useimmiten ole siitä, etteikö ihminen yrittäisi. Nuorten usko koulutukseen on ollut vahva, mutta koetuksella.

— Koulutettu nuori on ehkä käynyt jo kaikki TE-toimiston tarjoamat kurssit. Sadan kilometrin päässä kotoa olisi työpaikka auki, mutta koska työaika alkaa kello kuusi aamulla, hän ei pääse sinne julkisilla kulkuvälineillä, eikä hänellä ole varaa hankkia tai pitää autoa, Berg hahmottelee.

Nuori on saattanut bongata mediasta ”siistejä” ammatteja: kuva-artesaani, sisustussuunnittelija, stylisti, media-assistentti. Kotipaikkakunnalla on alojen koulutusta, muttei töitä. Nuorella tai hänen kavereillaan ei välttämättä ole mitään käsitystä siitä, miten yritys perustetaan.

— Jos nuori on tehnyt kaiken niin kuin yhteiskunta edellyttää ja opettaa, ei ole yllätys, että hän turhautuu, kun asiat eivät sujukaan.

HYVÄÄN ARKEEN / Enemmistö nuorista pärjää hyvin, eikä työttömyyskään sinällään tallo heidän haaveitaan. Osa koulutus- ja työpaikkaa vailla olevista nuorista voi kuitenkin erittäin huonosti.

— Nämä nuoret eivät itse asiassa ole edes siinä kunnossa, että he olisivat nuorisotakuun piirissä. He tarvitsevat ensisijaisesti matalan kynnyksen mielenterveyspalveluita ja kuntoutusta.

Pudokkaat lasketaan sadoissa eikä tuhansissa, joten ongelmien voisi kuvitella pienenevän melko konkreettisin toimin, kuten yhdistämällä eri palveluja samalle luukulle.

— Asiat saattavat mennä solmuun, mutta harvoin niiden selvittely on ylivoimaista. Nuoret kiittävät kovasti opintojen ohjausta ja tuttuja työntekijöitä eri palveluissa. Nuorten saamasta ajasta ei kannata ensimmäisenä tinkiä. On hyvä, että joku aikuinen kuuntelee ja neuvoo, eikä kaikesta tarvitse suoriutua yksin.

Tulevaisuudenusko on kuitenkin luja.

— Nuoret eivät ole kyynisiä, eivätkä heidän toiveensa ole ylenpalttisia. Haaveet liittyvät tavalliseen, hyvään elämään: töihin, ystäviin ja perheeseen, Päivi Berg kertoo.

MOLLI ON HARHAA / Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, kuuluuko yhteiskunnan rahoittaa taidetta ja ovatko kulttuurimenot laisinkaan välttämättömiä. Tutkimus vastaa: taide tekee ihmiselle hyvää. Se vaikuttaa mielenvireeseen ja terveydentilaan. Ja lienee yksi syy suomalaisten naisten pitkään elämään.

Musiikin, kuvataiteen ja kirjallisuuden avulla muovataan myös sellaista epämääräistä asiaa kuin kansallinen mentaliteetti. Taiteen ohella populaarikulttuuri peilaa sitä, mitä olemme ja miksi tulemme. Musiikki ei ole tärkeää vain identiteettiään rakentavalle nuorelle, vaan kaikille, ehkä jopa kansalle.

Käsitys suomalaisesta mollimentaliteetista on kaksinkertainen harha, huomauttaa kansanmusiikin professori Heikki Laitinen. Ensinnäkin suurin osa kansanmusiikista on ollut hilpeää. Ja toiseksi: kaikki murheellinen musiikki ei soi mollissa eikä iloinen duurissa. Ero on pieni, vähän niin kuin estottoman itkun ja naurun välilläkin.

— Eikä musiikkia voi typistää kahdelle sävelasteikolle. Kyse on enemmänkin esittämistavasta. Kansalliset selitysmallit ovat aina todellisuutta typistäviä, yhtä typistäviä kuin toisen kutsuminen duuri- ja toisen mollikansaksi. Eikä menneisyys ole koskaan yksinkertaisesti selitettävää. Ennen on ollut paljon värikkäämpää kuin nyt kuvittelemme!

PAKAHDUTTAVA TUNNE / Heikki Laitinen kertoo joka tapauksessa seuranneensa huvittuneensa Vain elämää -sarjan eri versioita.

— Ruotsissa musiikkiohjelma perustuu yhteiseen ilonpitoon. Suomessa päärooliin on ainakin mediassa noussut itku, kun artisti toisen perään liikuttuu tovereittensa tulkinnoista.

Itkuvirret olivat julkiseen muotoon tuotua hysterisointia, kun taas toisten muusikkojen esityksistä liikuttumista Laitinen kuvaa arki-itkuksi.

— Vain elämää on tuonut itkun uudella tavalla esiin, mutta en silti rinnastaisi muusikkojulkkisten tulkintoja sen kummemmin kuin itkua itkuvirsien esittämiseen, Laitinen tuumii.

— Teatraalisessa rock-konsertissa voi olla enemmän elementtejä itkuvirrestä.

Itkuvirsi on äärimmäistä ilmaisussaan ja siksi koettelevaa.

— Nykyään osa kuulijoista kokee saman pakahduttavan tunteen kuin esittäjäkin, osalle se jää vieraaksi. Kun itkuvirsien itäisiä laulajia vieraili 1970-luvulla Kaustisella, jotkut alkoivat nauraa esitykselle. Se on ihan yhtä terve reaktio kuin itkukin.

TIMOSEN MALLI / Heikki Laitinen kertoo esittäneensä itkuvirren ensimmäisen kerran julkisesti vuonna 1995.

— Ajattelin, että tasa-arvon aikakaudella mieskin saa itkeä virttä.

Sattumoisin juuri samana vuonna Suomi tuli voittaneeksi ensimmäisen maailmanmestaruutensa jääkiekossa. Se teki ainakin osan suomalaisista onnelliseksi. Itkukin oli herkässä.

Kun konkaripuolustaja, komeaa uraa luistellut Kimmo Timonen lopetti maajoukkuepelinsä Sotshin olympialaisten pronssiotteluun 2014, kyynelvuo ei johtunut vain karvaasta pronssista vaan jäähyväisistä kiekkoilijoiden porukkahengelle ja vastaisille mitalihaaveille.

Keväällä 2015 NHL:n pudotuspeleissä Timonen saattoi pyyhkiä silmiään eri syystä: Chicago eteni finaalisarjaan ja veritulpasta toipunut nelikymppinen tähti pääsi kuin pääsikin voittajana jäälle kohottamaan Stanley Cupia ja tuomaan kesällä pystin kotikonnuilleen Kuopioon. Itkua nieleskeltiin myös ihailijoiden penkissä, kun Timonen päätti ripustaa hokkarinsa lopullisesti naulaan.

PERTTI KURIKKA YLLÄTTI / Kollektiiviset kansalliset kokemukset ovat vähenemään päin, sanotaan, mutta on niitä ehkä vielä joitakin jäljellä.

— Pertti Kurikan nimipäivien menestys Suomen euroviisukarsinnoissa oli täysin odottamaton, ilahduttava ilmiö. En olisi osannut ennustaa sitä muutama vuosi sitten, Laitinen myöntää.

— Joidenkin oli varmasti vaikea sulattaa kehitysvammaisten punk-muusikkojen esiintymistä, mutta näen itse tämän erittäin tärkeänä prosessina, joka kertoo suomalaisen kulttuurin avartumisesta.

Laitinen jättää musiikkisosiologien tehtäväksi tutkia, mikä ilmiö voisi seuraavaksi lyödä ällikällä ja muuttaa kulttuuria — ja ties vaikka johtaa mentaliteettien uudelleen kirjoittamiseen. Professori iloitsee siitä, että musiikilla on edelleen vankka sija ihmisen identiteetissä.

— Musiikki moninaistuu koko ajan. Monet soittavat, suurin osa kuuntelee. Melkein kaikki nuoret liikkuvat kuulokkeiden kanssa. Ja olisi mukavaa tietää, mitä aikuiset hölkkääjät kuuntelevat.

SOSIAALISET SUOMALAISET / Missä määrin suomalaista mentaliteettia voi ymmärtää? Ainakin reviirin laajuus tuntuu usein vaikealta suuremmista tungoksista tulleille, jotka eivät tiedä, ettei bussissa saisi istua viereen, jos vain jossain on yksinäinen penkki tyhjänä.

Matemaatikko Paola Elefante puhuu tässä lehdessä suomalaisesta yhteisöllisyydestä. Myös Helsingin yliopiston kaupunkitutkijoiden vuonna 2012 haastattelemat kansainväliset tietotyöläiset pitivät suomalaisia ihmiskeskeisinä, tosin vähän sisäpiiriläisesti: lasten harrastusringit ja sukujuhlat menevät töidenkin ohi.

Heikki Laitinen näkee suomalaisessa kulttuurissa hyvää sosiaalisuuden ja yhdessä tekemisen perinnettä.

— Myytti yksinään jurottavasta suomalaisesta sankarista on rakennettu samaan tapaan kuin tarina surullisista kansanlauluista. On ollut ilo nähdä, miten kulttuuri uudistuu ja miten sujuvasti yhdessä tekeminen nuorilta käy. Ehkä näin on aina ollut. Sosiaalisuus on vain jäänyt sankaritarinoiden katveeseen, Laitinen toteaa.

RINNALLE JA OHI / Myös ilon juhlassa kyynel on paikallaan. Poikani lakkiaispäivänä mieltä lämmitti, kun kolme miestä osoitti tunteitaan ääni täristen ja vesissä silmin, myös halaten ja nuoria sankareita kannustaen.

Kiitos, miehet! Näyttäkää pojille, että näin sopii olla. Kuten Heikki Laitinen sanoo, tunteeseen voi tulla mukaan, jos haluaa, mutta ei ole pakko. Kulttuurin vapautuminen on hyvä asia. Valinnanvapaus kasvaa, tarinan voi kirjoittaa ihan uudella tavalla. Kansanluonne tai mentaliteetti ei selitä yhtään epäonnen kertomusta.

Ehkä jo seuraavassa onnellisuusmittauksessa kurotamme rinnanmitalla ohi Tanskan. Voimme olla onnellisia ilman viinereitäkin, mutta tuskin ilman toisia ihmisiä. Jos tästä pohjolan kolkasta vielä onnellisemman tahtoo, heikoimmista on syytä huolehtia. Ainakin nuorissa on vielä toivoa. Ihminen ei putoa, jos hänestä pitää kiinni. Yhteiskunta ei voi sysätä kaikkia vastuitaan yksilöiden harteille.

Lue lisää aiheesta: Kieli & kulttuuri