Aivopuhe saa usein paljon painoa. Syystä, mutta on ihmisessä muutakin kuin harmaita soluja.

Ihmismieli ja sen häiriöt on monimutkaisempi asia kuin aivojen välittäjäaineiden vaihtelut, saarnasi lääketieteen sosiologiaan erikoistunut King’s College Londonin professori Nikolas Rose Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin luennolla huhtikuussa.

— Klassisen välittäjäainehypoteesin mukaan psykiatrisen häiriön taustalla on aina aivojen välittäjäaineiden väärä määrä. Liian vähän serotoniinia johtaa depressioon, liian paljon dopamiinia skitsofreniaan ja niin edelleen.

Nyt tieteelliset perusteet välittäjäaineiden määrää säätelevien mielialalääkkeiden, kuten Prozacin, käytölle ovat Rosen mukaan pahasti hapertuneet ja isot lääkeyhtiöt ovat luopumassa uusien kehittelystä.

— Pitkällisten tutkimusten jälkeen ei ole löytynyt sen tarkempia mielialalääkkeitä kuin ne, jotka sattumalta keksittiin 1960-luvulla. Huolimatta valtavasta markkinapotentiaalista myöskään dementiaan ei ole keksitty kunnollista lääkettä.

Rose suomi monia historiallisia ”neuromanian” ilmenemismuotoja, kuten neuroreduktionismia: että tietoisuus voitaisiin johtaa yksittäisten hermosolujen ja -viestien ominaisuuksista.

Samoin epäilyttäviä ovat ne kaavailut, joissa aivokuvantamisella seulottaisiin tehohoitoon lapset, jotka ovat riskiryhmässä tehdä aikui-
sena psykopaattisia rikoksia, Rose huomauttaa.

Kaiken ryöpytyksen jälkeen Rose silti tunnustautui optimistiseksi aivotieteen suhteen ja suositti samaa muillekin.

— Olen kyllästynyt sosiaalitieteilijöiden ritualisoituneeseen ja rutiininomaiseen aivotutkimuskritiikkiin. Kriitikot eivät tunne aivotutkimuksen uusimpia löytöjä eivätkä kunnioita valtavaa määrää tutkimusta, joka on tehty reaalimaailman koejärjestelyillä, Rose painottaa.

— Ihmisen sosiaalinen kärsimys on tietynlaisen elollisen organismin sosiaalista kärsimystä. On hedelmällistä tehdä yhteistyötä organismin toimintaa tuntevien tutkijoiden kanssa.

Lue lisää aiheesta: Kieli & kulttuuri