Moderni Japani syntyi 150 vuotta sitten — avautuminen kylvi nationalismin siemenet

Meiji-uudistus mullisti Japanin kulttuurin. Länsimaisen mallin omaksuminen vahvisti myös aggressiivista militarismia.

Monet meistä ovat nähneet tapahtumakulun samuraielokuvissa. Pyyteettömät soturit käyvät tuhoon tuomittua taistelua suojellakseen japanilaista perinnettä. Vastapuolella ovat länsimaista vaikutusta kannattavat uudistajat, jotka hyödyntävät modernia teknologiaa ja kukistavat lopulta viimeisenkin perinteisen kulttuurin linnakkeen.

Noista tapahtumista on kulunut 150 vuotta. Japanin perinpohjaisesti muuttanut vuoden 1868 Meiji-uudistus johti Japania lähes 700 vuotta hallinneiden shōgun-sotilaspäälliköiden syrjäyttämiseen, länsimaisen kulttuurin ja teknologian omaksumiseen sekä modernin valtion rakentamiseen. Uudistuksen merkittävyyttä ei voi riittävästi painottaa. Vaikka vuosi 2018 ei mikään suuri kansallinen juhla olekaan, Japanissa järjestetään läpi vuoden tapahtumia uudistuksen muistoksi.

Samuraielokuvan soturit taistelevat japanilaisen perinteen puolesta — pyyteettömästi ja turhaan.

Samuraielokuvien kärjistyksessä on jotain hyvin kuvaavaa: tiedämme, miten taisto päättyy, ja siksi se näyttäytyykin niin jalona. Todellisuudessa kyse oli monimutkaisemmasta punoksesta, jossa oli vastakkain paljon muutakin kuin uusi ja vanha.

Modernisaation hengästyttävä tahti

Kulttuuristen ristiriitojen repimä uudistus sai lähtölaukauksensa, kun sotakalustoltaan ylivoimainen Yhdysvallat ja sen perässä muut länsivallat painostivat lähes koko muulta maailmalta suljetun Japanin avaamaan kauppa- ja diplomaattisuhteet kanssaan vuonna 1853. Epäedulliset sopimukset ja muiden Aasian maiden varoittava esimerkki rohkaisivat uudistajia nostamaan nuoren Meiji-keisarin (1852–1912) valtionpääksi ja modernisoimaan ja teollistamaan Japanin länsimaista mallia ottaen.

Tokio harppasi 40 vuodessa 400 vuoden kehitysaskeleen.

Tahti oli henkeäsalpaava. Aikalaiskokemuksen mukaan Tokio harppasi seuraavien 40 vuoden aikana kehityksessä 400 vuotta. Uudistuksen käynnistämää modernisaatiota pidettiin suunnattomana menestystarinana, suoranaisena ihmeenä. Siksi se tiettävästi toimi esimerkkinä myös Atatürkille Turkissa: ajatella, että pieni saarivaltio kykeni niin nopeasti omaksumaan länsimaiset tavat ja arvot valtiojärjestelmää, koulutusta ja teknologiaa myöten!

Omaksuttiin Japaniin kuitenkin muutakin. Näennäisestä kansainvälisyydestään huolimatta juuri Meiji-uudistuksen myrsky kylvi siemenet, joista aggressiivinen nationalismi pääsi versomaan myöhemmin.

Uuden asemahdin nousu

Mitä uudistus teki kulttuurille? Japanilaiset poliitikot pääministeri Shinzō Abea myöten ovat intoutuneet hehkuttamaan, kuinka Meiji-uudistuksen mahdollistivat kansalaiset, jotka osasivat ottaa vastaan modernit vaikutteet samalla kun pitivät tiukasti kiinni omasta kulttuuristaan.

Tällaisia kommentteja lukiessa ei voi olla miettimättä, mitä modernisaation kokeneet japanilaiset itse sanoisivat. Monet heistä tunsivat todellisuudessa jääneensä kahden kulttuurin välimaastoon, irrallisiksi vaeltajiksi, joiden elämäntapa kyseenalaistettiin länsimaisten uudistusten laskeutuessa valtiotasolta keskelle arkipäivää. Vaikka modernisaation johtotähtenä kulki iskulause wakon yōsai — länsimaista tekniikkaa japanilaisella hengellä — kokemus todellisuudesta oli toinen: yläluokka ihannoi länsimaita lähes kyseenalaistamatta ja tämän ihannoinnin varjossa oma kulttuuri tuntui unohtuneen.

Kulttuurin sijaan paino oli rikkaassa valtiossa ja vahvassa armeijassa.

Filosofi Kitarō Nishida (1870–1945) kritisoi ajan henkeä siitä, että se tarttui länsimaiseen vaikutukseen kuin kauniiseen kukkaan mutta jätti sen varren ja juuret maahan. Mitä siis jäi jäljelle? Pelkkää ulkoa omaksuttua ”sivilisaation” pintaa vailla sisältöä, mikäli kirjailija Sōseki Natsumea (1867–1916) on uskominen.

Kulttuurin sijaan paino olikin muualla. Fukoku kyōhei, kuului aikakauden tunnettu iskulause, ”rikas valtio, vahva armeija”. Pienempien valloitusten jälkeen Japani päihitti entisen isoveljensä Kiinan sodassa 1894–1895 ja liitti Taiwanin itseensä. Viimeistään voitto Venäjän keisarikunnasta 1905 sai länsimaat vakuuttumaan Aasian uudesta mahdista.

Ei modernisaatiossa ollut pohjimmiltaan kyse kansainvälistymisestä, vaan vallasta, kansallisvaltion etujen turvaamisesta, johon länsimaiden esimerkki tarjosi parhaat työkalut. Sonnō jōi, mukailtiin kiinalaista sanapartta jo ennen Meiji-uudistusta, ”kunnioita keisaria, karkota barbaarit”. Moderni kansallisvaltio kyllä syntyi, mutta miten ironista onkaan, että kansallinen yhtenäisyys näyttäytyi keisarikeskeisen maailmankuvan ja länsimaisen teknologian tukeman imperialistisen nationalismin kautta!

Folkloristi Kunio Yanagita (1875–1962) kiteytti sen näin: modernisaatiossa oli kyse vaihtokaupasta. Wakon yōsai oli mahdoton ajatus. Oli valittava toinen.

Länttä vastaan sen omin asein

Siksi Japanin modernisaatio paljastui lopulta myös tragediaksi. Länsimainen kulttuuri alkoi ennen pitkää 1910-luvulla juurtua varovaisesti kaupunkilaisten elämään. Tämä kuitenkin merkitsi syvenevää kuilua kaupungin modernisaation ja maaseudun perinteisyyden välillä, mitä eivät auttaneet 1920-luvun loppupuolen poliittiset, kulttuuriset ja taloudelliset eriarvoisuuden kokemukset. Ne väkevöityivät lopulta kulttuurikeskeisellä nationalismilla ja kietoutuivat yhteen paitsi omaa ääntä etsivänä kansallistunteena myös aggressiona.

Kaunokirjallisuus, musiikki ja elokuvat olivat rikkaita ja sotakoneisto itsevaltainen.

Nykyään Japanin 1930-luku on helppo nähdä vain nationalismin siivittämänä kulkuna kohti sotaa. Näkemys on yhtä yksinkertaistava kuin elokuvien perinnettä puolustavat samurait: koko 1930-luku piirtyy ristiriitaisesti sekä harmonisena kulttuurien synteesinä että aggressiivisena kakofoniana. Samanaikaisesti kun Japanissa luotiin monisäikeisiä ja rikkaita kaunokirjallisia teoksia, musiikkia ja elokuvia, sotakoneisto lähti liikkeelle jopa ilman hallinnon hyväksyntää lopulta hyvin traagisin seurauksin. Kummatkin ilmiöt versoivat osin samoista lähtökohdista, mutta lopputulos oli täysin erilainen.

Toinen maailmansota olikin tavallaan vastaisku länteen sen omin asein. Keisarillinen Japani oikeutti asemaansa siirtomaavaltana sillä, että se vapautti naapurimaat ylimielisen lännen kolonialismista.

Nyt Japani juhlii diplomatiaa ja kulttuuria

Juuri tässä myös Meiji-uudistus on ristiriitainen. Vaikka se toimikin nationalismin siementen kylväjänä, tulevia vuosikymmeniä olisivat voineet määrittää myös ulkoministeri Kijūrō Shideharan (1872–1951) sovitteleva diplomatia ja jopa vielä 1930-luvun alussa kasvaneet liberaalit arvot. Meiji-uudistus oli suuri askel, mutta se itsessään ei määrittänyt suuntaa: länsimaat itse ruokkivat Japanin nationalismia, kun päällekkäiset arvomaailmat paljastivat monimutkaisuutensa vasta uudistuksen myrskyn laannuttua.

Nykypäivänä on tietysti toissijaista, että Japanin länsimaistuminen rakentui alun perin valtiokeskeiselle nationalismille. Kanssakäyminen ulkomaailman kanssa on sittemmin ollut tasapuolista kulttuurista yhteistyötä. Nyky-Japani valmistautuu viettämään ensi vuonna Suomen kanssa solmittujen diplomaattisuhteiden 100-vuotisjuhlaa.

Eikö tässä kehityksessä olisi enemmän kiitettävää kuin tarkoitushakuisissa poliittisissa mielikuvissa, jotka eivät lopulta paljon eroa samuraielokuvien tavasta tulkita menneisyyttä?

Essee ilmestyi Yliopisto-lehdessä Y/04/18.

Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.

Lue lisää aiheesta: Kieli & kulttuuri