Pari miljoonaa ensimmäistä vuottaan ihmislajit elivät pienissä yhteisöissä. Vaeltajat söivät sitä, mitä ympäristö tarjosi: kalaa, riistaa, hyönteisiä, juuria, marjoja ja hedelmiä.
Nokkelat kädelliset keksivät syötävää lähes ympäristössä kuin ympäristössä ja levittäytyivät sitten joka puolelle maapalloa.
Noin 11 000 vuotta sitten alkoi tapahtua. Ihminen keksi maanviljelyn, keräilyä työläämmän mutta turvatumman tavan hankkia ruokansa. Sattumanvaraisuuden rinnalle tuli tuotanto.
Metsästäjä-keräilijät omaksuivat vähitellen uuden elämäntavan tai väistyivät alueille, joilla viljely ei ollut kannattavaa.
Uutuus: ruokakellari
Maanviljelyksen kumouksellinen puoli oli varmuusvarastossa: ruokaa riitti paria päivää pitemmäksi ajaksi. Lisätukea toi kotieläinten kesyttäminen. Lampaasta, vuohesta, siasta ja naudasta tuli ihmisen kanssa-asujia.
Perhekoko kasvoi ravitsemuksen parannuttua ja yhteisöt alkoivat niin ikään kasvaa. Metsästäjä-keräilijäyhteisöt ovat harvoin muutamaa kymmentä henkeä suurempia, mutta maanviljelyksen vuoksi ihmiset alkoivat kokoontua samoille kauppapaikoille. Maanviljelys toi mukanaan kaupungistumisen.
Viitisen tuhatta vuotta sitten syntynyt uusi keksintö, luku- ja kirjoitustaito, kiihdytti ja helpotti kauppaa, hallintoa ja väestönkasvua entisestään. Pian ihmiskunta laskettiin miljardeissa. Kasvu jatkuu edelleen.
Hitaasti mutta vääjäämättä
Muutos ei sujunut aina rauhallisesti: Australiassa ja Amerikan mantereella alkuperäisasukkaat kokivat kovia, kun uudisasukkaat uusine tapoineen valtasivat tilaa.
Oliko maanviljelyyn siirtyminen vääjäämätön askel ihmislajille? Olisiko kaikki voinut mennä toisin?
— Aiempaa turvatumpi ravinnon saaminen houkuttelee lajia kuin lajia. Mutta jos riistaa ja luonnonkasveja oli hyvin saatavilla, maanviljelykseen siirtymisessä saattoi kestää hyvinkin kauan, tutkijatohtori Miikka Tallavaara Helsingin yliopistosta toteaa.
Metsästäjä-keräilijöiden elämäntapa kukoisti Suomen alueella vielä noin 3 000—3 500 vuotta sitten. Pohjoisen asukkaat kalastivat, kaatoivat riistaa ja nauttivat metsän antimista.
Viljely valtasi Suomessa alaa pikku hiljaa etelästä alkaen. Uudisasutuksen leviäminen pohjoiseen ja aina Lappiin asti 1600–1700-luvuilla eteni väkivallattomasti.
— Osa pohjoisen metsästäjä-keräilijöistä vaihtoi maanviljelyyn, kun toiset siirtyivät vielä pohjoisemmaksi jatkamaan perinteistä elämäntapaansa.
Missä olisimme?
Voisi kuvitella, että parhaat oltavat ihmisellä on etelän lämmössä. Onko metsästäjä-keräilijöitä ollut eniten tropiikissa? Ei suinkaan, Miikka Tallavaara sanoo.
— Runsaassa, kasveja puskevassa tropiikissa viihtyvät myös lukuisat taudinaiheuttajat, jotka alkavat verottaa ihmisten lukumäärää. Kylmemmillä alueilla taudinaiheuttajat eivät vaivaa, mutta siellä ravinnon hankkiminen on tiukempaa.
Subtrooppinen ja lahkea vyöhyke tarjoaa parhaat olot sekä metsästäjä-keräilijöille että maanviljelijöille.
— Jos tänä päivänä olisimme kaikki metsästäjä-keräilijöitä, meitä olisi varsinkin Välimeren alueella, Keski-Euroopassa, Lähi-idässä, Yhdysvalloissa, Argentiinan ja Chilen pohjoisosissa ja Australian eteläosissa, Tallavaara arvioi.
Antropologian nousu
1800-luvulla ja 1900-luvun alussa metsästäjä-keräilijäyhteisöjä oli huomattavasti nykyistä enemmän ja elämäntapaa tutkittiin paljon. Amerikkalaiset tekivät antropologista kenttätyötä innokkaasti omalla mantereellaan, britit keräsivät tietoja Afrikassa ja Australiassa.
Kansatieteellistä aineistoa kertyi tuolloin paljon Pohjois-Amerikan intiaani- ja inuiittiyhteisöistä Kaliforniasta Alaskaan sekä afrikkalaisista hadza- ja san-kansoista.
Näiden etnografisten tutkimusten ja arkeologisten muinaisjäännösten kautta on sittemmin tulkittu esihistoriallistenkin ihmisyhteisöjen elintapoja.
Yhteinen kasvatustapa
Metsästäjä-keräilijää ei tarvitse erikseen neuvoa liikkumaan. Ylipaino, sydän- ja verisuonitaudit, diabetes tai syövät eivät ole heitä suuremmin vaivanneet.
Unta metsästäjä-keräilijä tarvitsee keskimäärin 6,5 tuntia yössä, siis vähemmän kuin me modernit ihmiset. Unettomuudelle ei monilla yhteisöillä edes ole ollut omaa sanaa.
Metsästäjä-keräilijöiden tapa kasvattaa lapsia tuottaa sekin paljon hyvää. Jälkikasvulla on todettu esimerkiksi hyvä itsetunto ja vankka mielenterveys, samaten yhteisöllinen ajattelutapa.
Avainsanoja ovat koskettaminen, kantaminen ja hellittely. Lasten itkuun reagoidaan nopeasti. Kasvatukseen osallistuvat muutkin kuin lapsen vanhemmat, ja lapsilla on aikaa leikkiä ja keskustella.
Vanhuksen osa?
Elämäntavassa on myös riskinsä. Metsästäjä-keräilijän keskimääräinen eliniänodote on vain 20—40 vuotta. Nälänhätä on tuttu vieras ja lapsikuolleisuus suurta. Keskimäärin vain puolet metsästäjäkeräilijäyhteisöjen lapsista pärjää hengissä 15-vuotiaiksi.
Tavalliset tartuntataudit, haavat ja loiset tappavat herkästi. Väkivalta vie monen hautaan kohtaamisissa toisten ihmisyhteisöjen kanssa. Vanhus saatetaan tappaa oman yhteisön sisälläkin: muun muassa saamelaisilla on raportoitu vanhusten heitteillejättöjä, jakuuteilla ja inuiiteilla itsemurhaan kannustamista ja ache-intiaaneilla suoraa surmaamista.
Omissa oloissaan
Maailmasta löytyy yhä kymmeniä yhteisöjä, jotka elävät metsästäjä-keräilijöinä. Tällaisia ovat vaikkapa Tansanian hadzat, Australian martu-kansa ja Alaskan iñupiat. Muutama kymmenen yhteisöä, etenkin Amazonasilla ja Papua-Uudessa-Guineassa, ei ole viimeisten 11 000 vuoden aikana ollut lainkaan kosketuksissa muihin kulttuureihin.
Yksi tällainen yhteisö on Intian Andamaanien saarella elävien sentinelit, joiden annetaan lain voimalla elää omassa rauhassaan. Saarta ympäröiville merialueille meno on kielletty, eikä vastaanotto ole mukava: viime vuosina rantautumista yrittäneet ovat kokeneet loppunsa, kun eivät ole jättäneet sentinelejä rauhaan.
Vuoden 2004 tsunamin jälkeen valtion helikopteri lensi matalalle katsomaan, josko sentinelit olivat kaikki kuolleet hyökyaallossa. Vastaansa kopteri sai napakan nuolisateen.
Viimeisin kansainvälinen uutinen eristyneistä sentineleistä on marraskuulta 2018, kun Pohjois-Sentinelin saarelle tunkeutunut amerikkalaisturisti sai surmansa metsästäjä-keräilijöiden nuolista.
Artikkelin tausta-aineistona on käytetty Jared Diamondin kirjaa Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisiltä yhteiskunnilta (Terra Cognita, 2013) sekä luonnonmaantieteen professori Miska Luodon haastattelua.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/01/19.